Kaaoksen purkua
Hyvää huomenta ja iltaa Ryysyrannasta!
Kiinteistömme nimen piti olla vain hauska yhteensattuma, pelkkä huvittava sana virallisissa kauppakirjoissa. Nyt asuttuamme täällä pari viikkoa, on hymy hyytynyt muutamaan otteeseen taloon tutustuessa. Mitään katastrofaalista ei ole ilmennyt, emmekä koe tulleemme huijatuiksi talokaupoissa, mutta pientä yllätystä siellä täällä on tullut päivänvaloon…
Pojan huoneen patteri ei toimi lainkaan, huone on minun mielestäni vähintäänkin kalsea, mutta poika väittää tarkenevansa hyvin ja vetää esiteinin itsevarmuudella oven kiinni yksityisyytensä suojelemiseksi. Kylpyhuoneen ja saunan ilmanvaihto toimii/ei toimi, miten nyt milloinkin, yhtenä päivänä kuumana kuin pätsi ja seuraavana aamuna hyytävä viima iskee vastaan, kun oven avaa. Pyykkikoneen poistoletkun putkisto lattian alla oli kasvattanut sisäänsä reippaan kokoisen rotan tilavuutta vastaavan mustan limaklöntin, joka putken tukkiessaan aiheutti pyykkikoneeseen oikosulun ja siten hajotti koko koneen. Katossa olevat lamppujen paikat oli varustettu niin sekavalla sähköjohtohässäkällä, jotta sähköasentaja-sedälläni kului yksi ilta ja n. 489 kirosanaa niitä selvitellessä. Emme ole vielä tätä kirjoittaessanikaan saaneet jäteastiaa portin pieleen ja roskapussivuori autotallissa kasvaa uhkaavasti. Näin vaan muutamia mainitakseni.
Tuon edellä mainitun lisäksi onnistuin uudenvuoden juhlinnan lomassa kehittämään itselleni kunnon räkätaudin ja poika oksennustaudin, joita podimme yhdessä tämän vuoden ensimmäisen viikon. Mies ja koira voivat hyvin. Nyt tuntuu, että muuttoa edeltänyt stressi vanhassa kodissa on kaukainen muisto vain ja nämä vastoinkäymiset täällä uudessa kodissa eivät tunnu kuitenkaan kovin ahdistavilta verrattuna niihin viimeisiin viikoihin siellä.
Nimittäin ne viikot olivat minulle täynnä itkua ja jäähyväisiä ja viimeisiä tapaamisia, viimeisiä kertoja käydessä erinäisissä paikoissa, joissa olin vuosikaudet käynyt, kaupoissa, pankeissa, lääkäreissä, postissa jne. Jatkuvaa vastailua kysymyksiin: ”Koska te muutatte? Nähdäänkö me enää?” Kaikki oli sekavaa, asunto oli täynnä pahvilaatikoita, pakattuja, puoliksi pakattuja, tyhjiä. Painostava tunne siitä, että deadline lähestyy ja kaikki on kesken, pelko siitä että kaikki on levällään vielä kun muuttoauto peruuttaa oven eteen. Tuntui välillä, että me ei ikinä selvitä tästä! Me ei ikinä päästä uuteen kotiin! Olimme kireinä kuin viulunkielet ja pienikin lisästressitekijä paisui valtaviin mittasuhteisiin korvien välissä. Nyt käsitän, että puheet muuton kuormittavuudesta parisuhteelle ovat täyttä totta. Meillä vielä bonuksena miehen vain 4kk aikaisemmin tapahtunut muutto Belgiasta Suomeen. Hän ei ehtinyt edes purkaa omia laatikoitaan, kun taas mentiin!
Mutta, mutta, täällä sitä ollaan ja me selvisimme siitä! Laatikoita on purettu pikkuhiljaa ja sitä mukaa myös päänsisäistä kaaosta. Tavaraa on yhä liikaa, eikä sitä Konmari-kirjaa ole edelleenkään tullut luettua, mutta paineet helpottavat aina vähän, kun tavarat löytävät uusille paikoilleen ja laatikoita on enemmän autotallissa litistettynä, kuin sisällä talossa tavaraa täynnä.
Maisemat ympärillämme ovat niin huikean kauniit, että sielu lepää itsestään, ilman ponnistelua sen rauhoittamiseksi. Talvi on upeimmillaan, valkoisena, kirpeänä ja puhtaana. Sellaisena kuin lapsuuden talvet olivat. Aurinko värjää aamuin illoin horisontin pellon laidalla vaaleanpunaiseksi ja sitä on pakottava tarve pysähtyä ihailemaan. Pitkät kävelylenkit kyläteillä koiran kanssa, kirkkaassa auringonpaisteessa, saavat ilon pulppuamaan päähän ja tuntemaan suunnatonta kiitollisutta siitä, että saan olla täällä, tässä ja nyt. Meillä on kaikki aika maailmassa ja me olemme juuri oikeassa paikassa, oikeaan aikaan. Niinkuin pitääkin.