Hevosten lumovoima

Meillä ei koskaan ollut hevosia, minun lapsuudessani siis. En ollut heppatyttö. Kävin toki pikkuserkun kanssa kokeilemassa ratsastusta eräässä talossa meidän kylällä, kun maaseudulla kerran asuttiin ja olin maalaistalon tyttö. Kokeilu kuului asiaan, mutta minä olin enempi lehmityttö. Muutamana kesänä teininä olin töikseni isäni maatalouslomittajana ja muutenkin lehmät olivat minun juttuni. Lehmät ja koirat. 

Aikuisiällä olen käynyt uudestaan kokeilemassa ratsastusta muutamaan otteeseen, mutta en ole siitä  suuremmin syttynyt. Tavallaan se kiehtoo, mutta myös pelottaa, tulee korkean paikan kammo. Haluaisin ehdottomasti joskus vielä opetella ratsastamaan, mutta se ei ole tärkeintä minun mielenkiinnossani hevosia kohtaan.

Hevosten läheisyys sen sijaan tuntuu nyt uudessa asuinympäristössäni mahdottoman mukavalta! Aion ehdottomasti mennä sopivan tilaisuuden tullen raveihin ja suuri unelmani olisi joskus päästä auttelemaan hevosten hoidossa. En siis ole heppatyttö, koska ratsastusintoa ei suuremmin ole, mutta rakastan hevosia eläiminä, ne vetävät minua magneetin lailla puoleensa ja raveissa on mielestäni päätä huimaava tunnelma. Mikä minä siis olen? Wannabe-heppatyttö? 

Ihailen hevosia etäältä. Ihailen ja kunnioitan niitten majesteettista kauneutta. Miten joku eläin voi olla niin suunnattoman uljas, huokua voimaa ja itsevarmuutta ja jäntevyyttä? Erityisesti rakastan Suomenhevosia rotuna. Niiden osuutta tämän maan historiassa. Niiden täysin korvaamatonta työpanosta tämän maan jälleenrakentamisessa sotien jälkeen. Niiden traagisia uhrauksia sodissa. Ne edustavat minulle kaikkea hyvää ja kaunista ja vilpitöntä. Yksi maailman kauneinpia ääniä on kavioiden kapse kylätiellä ja kuten vanha kaveri totesi: ”se hörhör-ääni on parasta”. Tajusin heti mitä hän sillä tarkoitti. Liekö yksi rauhoittavimpia ääniä, mitä ihmisen korva voi kuulla, kun hevonen hörähtää tyytyväisenä korvan juuressa. Hevosten lähellä aika pysähtyy ja paha maailma jää kauas. Rakastan myös hevosen tuoksua, turvan silkinpehmeää tunnetta kättä vasten. Karheaa jouhta silittäessä ja hevosen lämpöä ja sataprosenttista läsnäoloa. 

Minulla on ollut muutamia kertoja etuoikeus olla parin tutun eläinlääkärin mukana hevostiloilla avustamassa lääkäriä hoitotoimenpiteissä ja ne kerrat ovat olleet sellaisia kokemuksia, joita vaalin muistoissani kuin kalleimpia aarteitani.  Lasteni syntymien lisäksi, yhtään liioittelematta, elämäni merkittävin kokemus on ollut saada olla osallisena pelastamassa vastasyntyneen varsan henkeä. Kun istuin pilttuun nurkassa maassa, sylissäni varsan pää, toisessa kädessäni tippapullo kohotettuna ja toisella kädellä varsaa tukien, koko ajan tietoisena emä-tamman tuijotuksesta metrin päässä ja uskaltamatta edes ajatella mitä voisi tapahtua, jos tamma olisi kokenut minun läsnäoloni varsalleen uhkaavaksi ja hermostunut minulle jollain tapaa. Siinä tilanteessa minulle valkeni, että olen elämäni tärkeimmässä työtehtävässä. Mikään tehtävä ei koskaan voisi olla tämän tärkeämpää. Ei mikään. Tuon varsan hengen pelastaminen oli minulle yksi elämäni virstanpylväitä. En tule ikinä unohtamaan sitä. Enkä sitä näkyä, kun varsa lopulta oli emänsä nisällä ja imi maitoa ja molemmat olivat kunnossa. Varsan elämä oli ollut muutaman tunnin veitsenterällä, mutta loppu oli onnellinen. Jokaista lihastani särki ja olin hiestä läpimärkä, mutta niin onnellinen. Ja toki myös järjettömän kiitollinen sille eläinlääkärille, joka minut otti mukaansa ja joka luotti minun kykyyni olla avuksi kriittisessä tilanteessa. 

Olen myös joutunut olla mukana hevosen lopetustilanteessa, hankalassa ähkytapauksessa ja lukuisissa tiineysultrauksissa, mutta en nyt jaarittele niistä enempää, sanonpahan vaan, jotta mitään niistä en voi unohtaa ja ne ovat kasvattaneet minua ihmisenä paljon. Joskus olen miettinyt, että miten paljon parempi ihminen olisinkaan, jos olisin saanut olla elämäni varrella enemmän hevosten vaikutuspiirissä? Miten paljon parempi paikka maailma olisikaan, jos ihmiset olisivat enemmän vuorovaikutuksessa hevosten kanssa?