Kun kone pragaa…
Niin tuli kevät ja niin tuli vielä kesäkin, enkä minä kirjoittanut sanaakaan. Parhaat tekosyyt top teniin pääsevät olkapään jänteen repeäminen (oikea käsi, kirjoituskäsi tietenkin), siitä seurannut kirurginen operaatio, ankarat kivut, rankka lääkitys ja koska kirjoittaja hajosi, niin samaaan syssyyn hajosi myön kirjoittajan kirjoitusmasiina. Tällä hetkellä toimivat molemmat huterasti mitenkuten, joten katsotaan saanko mitään valmiiksi…
Kun joku kysyy, että mitä kuuluu, on automaattinen vastaukseni, et eihän täs mitään…eihän meille mitään tapahdu, kun täällä maalla vaan elellään rauhallista ja hiljaista elämää…
Mutta voi poijat, että on ollut rankka vuosi! Ai ei kuulu mitään… On ollut vääntöä suuntaan jos toiseen. Mies on vääntänyt EU-kansalaisen muuttobyrokraattisten hakemusten kera maahanmuuttoviraston kanssa. Minä julkisen terveydenhuollon, Kelan ja ammattiliiton kanssa päästäkseni mahdollisimman pian olkapääleikkaukseen ja taatakseni perheelle edes jonkinlaisen turvan pitkän sairausloman ajaksi. On ollut putkirikkoa ja remonttia ja pelkoa tulla huijatuksi. On murehdittu mistä töitä ja koulupaikkoja ja miten asettua osaksi tätä pientä kyläyhteisöä.
Mutta, mutta… Yhtäkkiä tuli kesä ja palaset loksahtelivat paikoilleen. Tai jos ei ihan kaikki palat vielä, niin kyllä totta vieköön kesä saa murheet kutistumaan! Puoliksi tyhjä lasi on taas puoliksi täynnä.
Minä olen niin kesäihminen näköjään kuitenkin. Talvella aina hehkutan lunta, sitä että meillä ylipäänsä on vielä vuodenaikoja, on valkeaa puhdasta lunta, joka pesee pahuuden pois. On kirpeää pakkasta ja pääsee hiihtämään ja kaikki on huikean kaunista. Vaan ei se lumi riitä pitämään minun mielialaani korkealla, koska pimeys ja kylmyys ovat vähän liikaa meikäläisen psyykelle. Talvella kaikki näytti synkältä ja toivottomalta, tuntui ettei asiat etene ja elämässä on hyvin vähän ilon aiheita. Vielä kevätkin tuntui kalsealta ja asenne oli, ettei mikään kiinnosta.
Nyt on kesä, eikä me olla voitettu lotossa, eikä löydetty unelmien duuneja ja kouluun pääsykin on vielä epävarmaa, mutta silti kaikki tuntuu ihan erilaiselta! Tuntuu että elän enemmän. Tunnen syvemmin (mikä toki on laillaan rasittavaakin joskus, yltiöempatian muodossa) ja mieli on positiivisen tasapainoinen. Kesän äänet, tuoksut, värit, lämpö ja elinpiirin laajenenminen olohuoneen sohvalta puutarhaan vahvistavat elämän makua ja saavat uskomaan asioiden lutviutumiseen. Tai ainakin vähentävät pelkoja.
Ilmastolla on varmasti suuri vaikutus muihinkin, kuin minuun. Ilmastonmuutos on kammottava asia ja saa minut melkein potemaan huonoa omatuntoa siitä, että nautin lämpimistä säistä näin ylenmäärin. Olen kuitenkin aika vakuuttunut siitä, että jos ilmasto on kullekin yksilölle suotuisa, niin yksilö voi hyvin. Harmi ettei jokainen voi asua sellaisessa ilmastossa, mikä on juuri hänen psyykelleen sopiva. Keski-eurooppalainen mieheni pitää talvesta, eikä pimeys ja kylmyys häiritse häntä, joten hän toteutti pitkäaikaisen unelmansa ja muutti Suomeen. Mikä on tietysti mukava juttu minun kannalta, kun nyt tässä yhteistä elämää saan hänen kanssaan elää. Surkuhupaisaa vaan on, että jos minä saisin toteuttaa unelmani asua siellä missä on aina lämmin, niin muuttaisin ehkä Uuteen Seelantiin tai ainakin Etelä-Eurooppaan. Nämä mestat eivät siippaani kiinnosta pätkääkään! Kompromissi lienee vetäytyä eläkepäiviksi Keski-Eurooppaan.
Olisi todella mielenkiintoista tietää, että miten paljon itsemurhatilastot, sydänkohtaukset ja loppuunpalamiset vähenisivät, jos jokaisella diagnosoidulla potilaalla olisi mahdollisuus matkustaa esim. kuukaudeksi lämpöiseen ja valoisaan paikkaan lepäämään? Sairaslomalle Kreetalle tai toipumistauko Australiassa. Tämä nyt on tottakai utopiaa, mutta jos olisi sellainen hyväntekeväisyysjärjestö, joka kustantaisi sairaslomia aurinkoisiin kohteisiin, niin voisimmeko me suomalaiset paremmin? Ehdot olisivat tietysti Kelan tiukkuustasoa. Ei ryyppäämistä ja rälläämistä, vaan potilaalle räätälöityä lepoa. Toki se voisi toimia toiseenkin suuntaan, joku nauttii niin paljon talvesta, että hänet voisi lähettää Inariin toipumaan. Veikkaanpa vain, että valo on kumminkin se avaintekijä suurimmalle osalle meistä.
Tällä kertaa siis haastan kaikki miettimään, mistä saada lisää valoa ja lämpöä elämään? Kaikilla meillä ei ole varaa matkustella montaa kertaa vuodessa ulkomaille tai edes kerran vuodessa, meidän on siis vain käytettävä mielikuvitusta ja otettava kaikki nautinto irti kesän pienistä ja suurista iloista. Haistelkaa, maistelkaa, katselkaa ja kuunnelkaa kesää täysillä, mielellään yhdessä läheisten ihmisten kanssa. Ottakaa siitä kaikki irti ja ladatkaa akkujanne! Hyvää kesää ystävät!