Kirjoittamisen vaikeudesta

Tarkistin, että olen kirjoittanut tänne viimeksi viime kesäkuussa. Olin silloin toipumassa olkapääleikkauksesta ja vasemmalla kädellä kirjoittaminen tuntui tuskastuttavan työläältä. No joo, se on ihan hyvä syy olla kirjoittamatta, jos toinen käsi on pois pelistä, mutta toivuttuani en  vaan saanut avattua blogiani enää. Tuli tunne, että miksi kirjoittaa, kun ei minulla mitään kovin mullistavaa sanottavaa ole. Ei ole sitä polttavaa tarvetta purkaa asioita tällä tavalla. Myös elämään tuli aivan uutta vauhtia, kun aloitin opinnot matkailualalla ja  pääsin kulttuurikeskukseen työharjoitteluun. Tämä on ollut huikea vuosi. Olen harjoittelijana päässyt kirjoittamaan artikkeleita paikallissanomalehteemme ja muutenkin saanut opetella kirjoittamista ja kaikkea itseilmaisua roppakaupalla. Pomoni on huikea visionääri ja potkii minua juuri oikealla tavalla eteenpäin. Olen ollut valtavan onnekas työharjoittelupaikan suhteen.

Välillä on tosin iskenyt väsymys ja tunne, että olenko liian vanha tähän kaikkeen. Olen pian 50 ja yhä opiskelija. Taas aloittamassa alusta. Viime syksynä iski masennus. Meillä oli vastoinkäymisiä ja taloudellinen tilanne katastrofaalinen, enkä enää jaksanut taistella. Tipahdin mustaan aukkoon ja sieltä nousuun tarvittiin lääkitys ja terapiaa, joka jatkuu yhä. Nyt ajattelen, että olin siinäkin asiassa valtavan onnekas. Sain heti apua, kun hain sitä. Pääsin aloittamaan julkisin varoin kustannetun hyvän terapian parissa viikossa. Terapeuttini on huipputyyppi. Toipuminen alkoi nopeasti, enkä tarvinnut edes sairaslomaa. Olisi voinut käydä paljon hullumminkin.

Miksi siis kirjoittaminen yhä tuntuu niin nihkeältä? Olen suht terve, olen saanut oppia kirjoittamisesta, minua on kannustettu siihen, olen saanut rohkaisua, mutta silti alottaminen on ylivoimaista. Järjellä ajatellen, tiedän, että minun tulisi vain jatkaa. Kirjoittaa, koska se tekee minulle hyvää. Koska se kasvattaa ja opettaa minua. On hyvää treeniä aivoille.  Koska kaverit pyytävät.

Tunnetasolla joku harraa vastaan. Joku pieni lusmu pessimisti minussa tuhahtelee ylimielisesti: Mitä turhaa, ei ketään kiinnosta, en mä jaksa, turhaa työtä, on sulla tärkeämpääkin tekemistä. Sisäinen taistelu on yllättävän kovaa.

Hyödyttääkö itseanalyysini mitään? Se ei ehkä johda mihinkään. Tai ehkä siihen, että se on turhaa. En pääse käsitykseen, mikä  on ongelmana. Rukoilen vaan, että se nuorena  tuntunut sisäinen palo leimahtaisi uudestaan. Silloin kirjoitin hassuja tarinoitani niin innolla, että posket paloivat punaisina ja veri tippui nenästä.

Jos joku muu pohtisi näitä minulle ääneen, niin sanoisin heti, että ilman muuta pitää jatkaa kirjoittamista. Se kannattaa aina. Se on hyvää aivojumppaa.

Nyt haluaisin tietää, mikä teidät, rakkaat ystävät, pistää kirjoittamaan? Tai pistääkö mikään?