Irlantia ihmettelemässä
Olen ollut nyt kolme viikkoa Irlannissa ja vältellyt tämän blogin aloittamista vedoten kiireisiin, väsymykseen ja sairasteluun. Tavallaan taisin luvata muutamille ystäville kirjoittavani jotain täällä ollessani, mutta en vain saanut ikäänkuin juonen päästä kiinni. Enkä ole saanut edelleenkään, mutta luultuani hetken tietokoneeni hajonneen, säikähdin niin paljon, että siirryin siihen perinteiseen kaupanteko-vaiheeseen noin viidessä sekunnissa, paniikin iskiessä… ”Please, rakas Luoja anna tämän koneen herätä henkiin!!! Jos se herää henkiin, niin mä lupaan alkaa heti kirjoittamaan!!!” Ja kas, kone virkosi. Sori vaan kaverit, mutta mun on näköjään helpompi pitää lupaukset Yläkerran Iskälle, kuin teille. Se on se Herran pelko, ahkeruuden alku.
Mistä siis aloittaa… Olen kipeänä, keuhkoputkentulehdus iski nuhakuumeen päälle viikko sitten. Ennen sitä ehdin olla töissä vähän yli kaksi viikkoa ja alkaa vähäsen tottua kulttuurieroihin työelämässä, sekä noin 6-7 km:n päivittäiseen kävelyyn. Työskentelen viiden tähden kartanohotellissa, joka on upea paikka ulkoisilta puitteiltaan, mutta suomalaisen työntekijän näkökulmasta hiukan vanhanaikainen työolojen ja työskentelytapojen suhteen. Olen kuitenkin päättänyt ottaa tämän opettavaisena ja avartavana kokemuksena, sekä hyvänä muistutuksena siitä, miten edistyksellisiä ja kehittyneitä Suomen olot ovat, tekniikan, työvälineiden, työehtojen ja tasa-arvon suhteen. Tästä lähtien en pidä niitä enää itsestäänselvyyksinä. Toisaalta on ollut hauskaa elää pieni pätkä ”oman elämäni Downton Abbeyta”, olen oppinut parissa viikossa käytösetiketistä, pöytähopeista, tarjoilemisesta ja huonepalvelusta niin paljon asioita, että tuskin olisin koskaan Suomessa oppinut sitä kaikkea. Hauskalta tämä on tuntunut toki vain siksi, että tiedän viipyväni täällä ainoastaan puolitoista kuukautta. Pysyvänä tai edes yhtään pidempänä työsuhteena en pystyisi tuota kuvitella. Olen kysellyt itseltäni useita kysymyksiä, joita olen pallotellut mielessäni. Ensinnäkin: Olenko tottunut liian hyvälle? Olenko liian etuoikeutettu? Olenhan toki tottunut tekemään raskasta ruumiillista työtä ennenkin, miksi tämä nyt tuntuu niin rankalta? Toiseksi: Onko suomalainen maalaisjärki-logiikka niin erilainen kuin paikallinen täällä, etten pysty ymmärtämään tiettyjä työskentelytapoja? Olenko minä joustamaton? Tai olenko jopa tiukkapipoinen tai omapäinen, kun haluan tehdä asioita toisella tavalla? Suomalaisella tavalla. Ensimmäiseen olen vastannut itselleni, ettei työtä tee rankaksi sen fyysisyys, vaan ne muut henkistä kuormitusta lisäävät ja siten väsyttävät tekijät, kuten kieliongelmat, kiire, seikka etten koe saavani tarpeeksi opetusta ja ohjausta, sekä yleinen jännittynyt ilmapiiri työpaikalla. Opin asioita lähinnä matkimalla muita ja kyselemällä toistuvasti kollegoilta, varmaan rasittavuuteen asti, onhan heillä kiirettä muutenkin. Toiseksi, kyllä, maalaisjärki on minun vahvuuteni ja siihen pitäisi vaan pystyä luottaa, mutta en halua astua kenenkään varpaille ja minun tulee kuitenkin kunnioittaa täkäläisiä käytäntöjä niin kauan kuin täällä oleskelen. Sitä paitsi, työkavereista on löytynyt tosi monta kivaa tyyppiä,joita kohtaan tunnen syvää myötätuntoa ja joihin on ollut ilo tutustua. Muistutan itselleni jatkuvasti, etten ole tullut tänne uudistamaan käytäntöjä, vaan oppimaan kulttuurieroista ja sopeutumaan irlantilaiseen elämänmenoon hetkeksi aikaa. Maassa maan tavalla ja maasta ulos, kolmen viikon päästä.
Se työelämästä, kaikki muu onkin ollut upeaa, hauskaa, elämyksellistä ja miellyttävää! Ehkä jatkankin niistä elämyksistä toisena päivänä, sillä nyt lähden tohtorin pakeille ja etsimään ruokaa.