Luopumisia.

Kävelin tänään koirani kanssa huikean kauniissa auringonpaisteessa tuttua kävelyreittiä joen rannalle, istuin laiturille ja laskin päiviä muuttoon. Niitä on 45. Tajusin, että koska aika lentää nopeasti, on täysin mahdollista, etten enää tule tuohon paikkaan ennen muuttoamme pois, toiselle puolelle Suomea. Itseasiassa on täysin mahdollista, etten enää koskaan koko loppuelämäni aikana tule istumaan tuolla laiturilla ja ihailemaan auringossa kimmeltävää Kymijokea, joka rauhallisena virtaa tasaista tahtiaan. En ehkä ikinä enää kuule tuon kaislikon suhinaa ja odota joutsenia tai sorsia saapuvaksi vastarannalle, kuten niin monet kerrat olen odottanut, istunut ja nauttinut siitä maisemasta ja rauhasta. Äkillinen lopullisuuden tunne valtasi minut jälleen. On niin paljon hyvästeltävää. Niin monta ystävää, niin monta paikkaa, joista sanotaan, että: ”Hei nähdäänhän me vielä joskus!”, mutta samalla mielen sopukassa kytee tieto, että tuskin niin tulee enää tapahtumaan… Onko parempi vaan hyvästellä lopullisesti ja toivottaa hyvää loppuelämää ja muistella mukavia aikoja, kuin antaa itselleen ja ystäville valheellisia lupauksia jälleennäkemisestä, joka ei kenties ikinä toteudu? Tai onko kohteliaisuuden nimissä kuitenkin mukavampi jättää ilmaan hatara toive jälleennäkemisestä? Joki ei minun lupauksiani kaipaa, se jatkaa virtaamistaan ikuisesti, eikä minua muista, eikä ikävöi. Jokin siinä on lohdullista, joki jää vaikka minä lähden, eikä minun tarvitse luvata sille mitään.