Hyvät ihmiset ympärillä

En tiedä teistä kanssasisaret, mutta tuntuu siltä, että mitä enemmän tulee ikää, sitä tärkeämmäksi tulee taito ympäröidä itsensä ns. ”hyvillä tyypeillä” erityisesti työelämässä. Vai onko se taito, vai pelkästään kohtalon sanelemaa, minkälaisten tyyppien kanssa sitä työtään tekee? Nuorempana sillä ei ollut niin väliä, jos työkaverit eivät olleetkaan aina samalla aaltopituudella, niin se oli korkeintaan ärsyttävää, muttei sitä kokenut taakaksi, saati että se olisi vaikuttanut työhyvinvointiin. Eihän koko sanaa ”työhyvinvointi” oltu 90-luvulla vielä edes keksitty! Tai ehkä olen vaan ollut onnekas työkavereitten suhteen, koska en ole heidän takiaan erityisemmin kärsinyt.

Tässä (työ)elämän taitekohteessa tulin kuitenkin ottaneeksi kyseisen aiheen mietinnän kohteeksi itselleni. Mitenkään moittimatta viimevuosien työkavereita henkilökohtaisella tasolla, huomaan kuitenkin jossain määrin kokeneeni ulkopuolisuuden tunnetta, tunnetta siitä etten ole tarpeeksi arvokas tai yhtä kykenevä työssäni, eli tietynlaista riittämättömyyden tunnetta se on luultavasti ollut. Ehkä minulla on niin kova tarve olla arvostettu työntekijänä ja miellyttää muita työkaverina, että olen kokenut pettymyksen tunteita, kun selkeää positiivista palautetta ei kuulunut lähikollegoilta. Muilta työaloilta ja asiakkailta sain kyllä kiitosta mielin määrin ja se auttoi jaksamaan ja uskomaan itseensä, mutta nyt huomaan sen tietyn ulkopuolisuuden tunteen verottaneen aika rankastikin voimavarojani työelämässä. Kiitos ja kannustus esimieheltä ja lähikollegoilta on yllättävän tärkeää, varsinkin jos työ on muuten raskasta.

Toinen tärkeä asia on ns. ”samalla taajuudella” oleminen työkavereitten kanssa. Se on jotain, josta suorastaan haaveilen! Saada tehdä töitä sellaisten ihmisten kanssa, jotka jakavat samanlaisen maailmankuvan, rennon asennoitumisen muuttuviin tilanteisiin ja samanlaisen huumorintajun. Nuo kolme tekijää ruokkivat luovuutta ja parhimmillaan saavat aikaan hedelmällisen ja kollektiivisen tekemisen meiningin. Ja se puolestaan antaa energiaa, eikä syö sitä! Syntyy me-henki ja tunne siitä että yhdessä saadaan aikaan enemmän kuin yksin tekemällä.

Olen kuullut viimeaikoina paljon kertomuksia huonosta työilmapiiristä ja siitä, miten se uuvuttaa ihmiset ennen aikojaan ja miten työpaikkakiusaaminen ajaa ihmisiä työkyvyttömyyteen asti. Itselläni ei ole onneksi sellaista kokemuspohjaa, mutta koen syvää myötätuntoa kiusattuja ja uupuneita kohtaan ja suuresti ihmettelen, että mikä meitä ihmisiä vaivaa, kun aina pitää saada rähinää aikaiseksi ja pahaa mieltä kylvettyä ympärille? Mistä se paha olo kumpuaa? Peräänkuulutan myös sellaista suorasukaisuutta, jotta asioihin puututtaisiin avoimemmin ja rohkeammin, jotta työntekijä, joka on sivusta seuraamassa kiusaamista, ei kääntäisikään katsetta pois, vaan menisi kysymään kiusatulta: Miten minä voin auttaa sinua? ja kiusaajalta: Mikä saa sinut kohtelemaan kaveria huonosti? Ihmettelenpä vaan, onko vanhan ajan reilu meininki pois muodista?

IMG_20171117_124710.jpg

 

Suhteet Oma elämä Työ