Irlannin ihmettelyä vol. 2 sairaana ulkomailla
Lupasin viime viikolla kirjoittaa seuraavaksi iloisemmista aiheista, mutta tämänkään viikon aihe ei ole kovin iloinen, nimittäin aion pohtia ”ääneen” minkälainen kokemus on ollut sairastaa Irlannissa.
Ehdin olla kaksi viikkoa töissä, kun alkoi lievä flunssa, joka meni parissa päivässä ohi. Olin aikeissa jatkaa reippaasti töitä, kun erään rankemman iltavuoron jälkeen aloin yöllä yskiä hillittömästi. Lääkäriin hakeuduin pikinmiten, sain antibioottikuurin ja kehotuksen levätä muutama päivä. Lääkäri oli sympaattinen, perusteellinen ja vannotti palaamaan hänen vastaanotolleen, jos oireet eivät kolmessa päivässä hellitä. Keuhkoista kuului jotain ylimääräistä ääntä ja hän vaikutti huolestuneelta, mutta oli melko varma, että kyllä penisilliini häätää pöpön parissa päivässä. Odotin neljä päivää ja hakeuduin uudestaan lääkäriin. Olin niin heikossa kunnossa, etten jaksanut kävellä kymmentä metriä enempää hengästymättä ja hikoilematta. Sydän takoi tuhatta ja sataa ja yskä sen kun jatkui. Lääkäri epäili vahvasti kuumeetonta keuhkokuumetta ja hoitaja tilasi minulle samantien taksin sairaalaan, jossa vietin 7 unohtumatonta tuntia erilaisissa tutkimuksissa.
Sinä aikana tein seuraavanlaisia havaintoja: Verrattuna suomalaiseen keskussairaalaan tämä paikallinen oli hygieniatasoltaan vähintäänkin arvelluttava. Vessassa käynti vaati erityistä varovaisuutta, etten liukastu lattialla lilluvaan pissalätäkköön, pöntölle oli tehtävä tiettyjä kuivaustoimenpiteitä ennenkuin sillä saattoi asioida ja roskis oli niin täynnä, että käsipyyhkeitä ja jotain muuta, jonka sisältöä en lähtenyt arvailemaan, lojui ympäri lattioita. Käytävät olivat täynnä sänkyjä, joilla lojui likaisia lakanoita ja tyhjiä astioita sekä roskia. Hoitajat olivat kireitä ja uupuneen näköisiä (se tuskin poikkeaa Suomen oloista) , eikä lääkäreitä näkynyt missään. Potilaat odottelivat kokeittensa tuloksia, joillakin oli puoli perhettä mukana, jotkut olivat yksin ja jotkut niin hermona tuntikausien odottelusta, että puhuivat seinille, toistaen samoja lauseita uudelleen ja uudelleen. Ilma oli todella tunkkainen ja tilassa leijui vahva oksenuksen lemu.
Kuitenkin odotushuoneen porukkaan mahtui myös huumoria, eräs kolmen noin viisikymppisen naisen seurue päätti alkaa piristämään tunnelmaa. He alkoivat vitsailemaan kovaan ääneen siitä, miten tässä tilanteessa potilaan kuuluisi saada odotustiloihin esim. radio, televisio, Netflix, karaokelaitteet, kanttiinissa kuuluisi myydä myös viiniä ja itseasiassa nuori mies-strippari voisi tulla esiintymään meille. Tai miten olisi kylpyläosasto jossa voisi porealtaassa kuohuviiniä siemaillen odotella labrakokeitten tuloksia? Piristyspuheet tehosivat ja kohta odotustilassa raikui remakka nauru ja eräs näistä rouvista alkoi tarjoilla kaikille karkkeja ja esitti yhden naisen imitaatioshown matkiessaan miehensä tanssiesitystä taannoisissa hääbileissä. Minä nauroin haltioituneena mukana, enkä vieläkään ole lakannut ihmettelemästä tuota rouvien asennetta! En voisi mitenkään päin kuvitella vastaavaa skenariota suomalaisen sairaalan päivystyksessä, en mitenkään! Jokin tässä irlantilaisessa mentaliteetissa vetoaa minuun. Asenne vaikuttaa olevan, että huumoria peliin vaan, vaikka tilanne olisi mikä. Ei auta itku markkinoilla, eikä hiljainen alistuminen kurjassa tilanteessa ole mikään vaihtoehto. Pärskis ja roiskis, kyllä tästäkin selvitään. Noiden kolmen rouvan poistuessa paikalta kaikki toivottivat heille onnea ja hyvää jatkoa ja samoin he meille muille.
Minut kutsuttiinkin kohta röngteniin, verikokeisiin ja sydänfilmiin, joten sain perusteelliset tutkimukset , ei voi valittaa. Siirryin odottamaan toiseen tyhjään odotustilaan vielä pariksi tunniksi, kunnes erittäin miellyttävä intialaistaustainen nuori mieslääkäri kutsui minua nimellä: ”Anna Maria, please follow me”. Lääkäri tutki ja kuunteli ja kyseli ja plarasi papereita yli puoli tuntia ja sain kuulla ettei minulla ole keuhkokuumetta, vaan joku sitkeä alahengitystietulehdus, joka vaatii vahvemman kuurin penisilliiniä ja steroideja (suomeksi sanottuna kortisonia) sekä astmapiipun. Sain vielä viikon lisää sairaslomaa ja käskyn pysyä levossa. Lääkäri myös selitti minulle juurta jaksain, miksi minun tulee tästä lähtien olla tosi tarkkana hengitystietulehdusten suhteen. Olen nähtävästi normaalia alttiimpi niille, vaikka en tupakoi, ulkoilen paljon, enkä sairastele muuten mitenkään kovin usein. Eli, minun piti tulla Irlantiin asti kuulemaan luento siitä, miten minun kuuluu tästälähin hoitaa itseäni paremmin ja hakeutua herkästi hoitoon, jotta keuhkokuumeelta voidaan välttyä atkossakin. Ihana lääkäri! Hurmaava aksentti!
Lähdin äärettömän helpottuneena ulos sairaalasta ja kävelin lähimpään Aldiin (vastaava kuin Lidl) ostamaan repullisen herkkuja, limua ja roskaruokaa. Ihana kämppikseni liittyi seuraan kotimatkalla ja kantoi ostokseni puolestani yhdessä hissukseen kavutessamme kotipesään.
Huomiolle pantavaa myös on, että lääkkeet täällä ovat naurettavan halpoja. alle kympillä selvisin kaikista lääkekuluista, kun Suomessa todennäköisempi summa olisi ollut viisikymppiä. Eräs paikallinen totesikin, että nyt kannattaisi hamstrata niitä astmapiippuja mukaan repullinen Suomeen varastoon.
Nyt siis makaan täällä huoneessani vielä ainakin 4 päivää, seuranani läppäri, Netflix, äänikirjat ja some. Minä kun en ole niistä porealtaista ja miesstrippareista niin kovin innostunut ollut ikinä.