Mikä määrittää vastoinkäymisten voittajan?
Kävin hyvästelemässä ennen muuttoamme pari päivää sitten vanhan opiskelukaverini Annen. (Nimi ei ole muutettu, koska minun mielestäni Anne on sankari, josta voisi tehdä pitkänkin henkilökuva-jutun naistenlehtiin, mutta jääkööt nyt muu henkilöllisyyteen viittaava salaisuudeksi) Anne on vajaan kahden vuoden sisällä käynyt läpi kaksi aivokirurgista operaatiota, joista toinen aiheutti oikean puolen halvaantumisen. Ensimmäisellä kerralla Annella oli massiivinen aivoverenvuoto ja ilman paikallisen sairaalan erikoislääkärin läsnäoloa ihan sattumalta, Anne olisi kuollut kotiinsa, saatuaan ensin päivystyksessä sen klassisen hoito-ohjeen: ”Ota buranaa, kyllä se siitä”.
Noh, Anne siis pääsi säkällä oikean lääkärin eteen, magneettikuviin ja kyydittiin pikapikaa Töölöön leikkaussaliin. Ensimmäisen leikkauksen yhteydessä löytyi siis sattumalta myös vasemman silmän takana sijaitseva aneurysma, jonka poistamista Anne joutui odottaa yli vuoden, jotta aivot toipuvat ekasta leikkauksesta. Anne sai elää sillä ajatuksella, että säkällä hän pysyy hengissä aneurysma päässä siihen asti, kun leikataan uudestaan. Tuossa vuoden väliajassa Annella oli neljan sukulaisen hautaan saattamiset, joten ihan kevyt toipumisaika se ei ollut…!
Toisen leikkauksen päiväkin sitten koitti ja aneurysma saatiin kyllä poistettua, mutta tuli komplikaatioita, joiden seurauksena Annen koko oikea puoli halvaantui ja hän joutui viettämään useita kuukausia kuntoutuslaitoksessa. Muistinko mainita, että Anne on kolmen lapsen yksinhuoltajaäiti? Vanhin on jo tosin omillaan ja kaksi pienimmäistä olivat turvallisesti mummolassa hoidossa, mutta lasten ja äidin monien kuukausien erossaolo on täytynyt olla todella tuskallista!
Nyt Anne pystyy taas kävellä ja treenaa ankarasti oikean käden pinsettiotetta. Kyykkyyn ei voi Anne enää laskeutua, koska lähimenneisyydessä hänelle tehtiin myös IBM-diagnoosi, joka tarkoittaa loppuelämän kestävää lihasheikkoutta ja nielemisvaikeuksia ja johon lääkkeet eivät tepsi. Tosin oli hyvää säkää, että oikea diagnoosi löytyi vuosien ihmettelyn jälkeen. Sairautta nimittäin esiintyy vain muutamalla sadalla ihmisellä koko Suomessa.
Ai mikäkö on pointtini…? No kyllä minä niin taas ihmettelen, miten paljon muuttuvia tekijöitä voi yhden ihmisen elämässä olla? Uskonko sattumaan, kohtaloon vai jonkun meitä suuremman johdatukseen?
Anne olisi voinut kuolla jo ajat sitten, vaan aina jokin puuttui tapahtumien kulkuun. Joku huomasi jotain, joku mokasi, mutta joku muu tuli ja paikkasi tilanteen. Toistin tarkoituksella sanoja: ”säkällä” ja ”sattumalta”, jotta kaava selkiytyisi itsellenikin. Kun yhdelle ihmiselle käy noita edellämainitun kaltaisia tapahtumaketjuja, moneen otteeseen, on kovin vaikea enää uskoa sattumaan. Tulee väkisinkin ajatus, että tuolla kaikella on joku suurempi merkitys ja syy. Anne on elossa, kroppa on vähän romuna, mutta ajatus on kristallinkirkas! Se pistää päättelemään, että Annen aivoilla on vielä käyttöä. Joku tarvitsee hänen loistavaa muistiaan, näppärää matikkapäätä ja nopeaa päättelykykyään, jonka perässä minä en ainakaan pysy! Annella on tarkoitus tässä maailmassa. Hän on tärkeä ihminen, äitinä, ystävänä, sukulaisena ja kenties vielä jossain mieltä innostavassa puuhassakin.
Ai mitäkö tähän kaikkeen sanoo Anne…? Hän heläyttää tutun rämäkän naurunsa ja toteaa: ”Hengis ollaan ja asenteel mennään!” Sellainen on Anne, sellaisia ihmisiä me tarvitaan tässä maailmassa!