Lupasin viime viikolla kirjoittaa seuraavaksi iloisemmista aiheista, mutta tämänkään viikon aihe ei ole kovin iloinen, nimittäin aion pohtia ”ääneen” minkälainen kokemus on ollut sairastaa Irlannissa.

Ehdin olla kaksi viikkoa töissä, kun alkoi lievä flunssa, joka meni parissa päivässä ohi. Olin aikeissa jatkaa reippaasti töitä, kun erään rankemman iltavuoron jälkeen aloin yöllä yskiä hillittömästi. Lääkäriin hakeuduin pikinmiten, sain antibioottikuurin ja kehotuksen levätä muutama päivä. Lääkäri oli sympaattinen, perusteellinen ja vannotti palaamaan hänen vastaanotolleen, jos oireet eivät kolmessa päivässä hellitä. Keuhkoista kuului jotain ylimääräistä ääntä ja hän vaikutti huolestuneelta, mutta oli melko varma, että kyllä penisilliini häätää pöpön parissa päivässä. Odotin neljä päivää ja hakeuduin uudestaan lääkäriin. Olin niin heikossa kunnossa, etten jaksanut kävellä kymmentä metriä enempää hengästymättä ja hikoilematta. Sydän takoi tuhatta ja sataa ja yskä sen kun jatkui. Lääkäri epäili vahvasti kuumeetonta keuhkokuumetta ja hoitaja  tilasi minulle samantien taksin sairaalaan, jossa vietin 7 unohtumatonta tuntia erilaisissa tutkimuksissa.

Sinä aikana tein seuraavanlaisia havaintoja: Verrattuna suomalaiseen keskussairaalaan tämä paikallinen oli hygieniatasoltaan vähintäänkin arvelluttava. Vessassa käynti vaati erityistä varovaisuutta, etten liukastu lattialla lilluvaan pissalätäkköön, pöntölle oli tehtävä tiettyjä kuivaustoimenpiteitä ennenkuin sillä saattoi asioida ja roskis oli niin täynnä, että käsipyyhkeitä ja jotain muuta, jonka sisältöä en lähtenyt arvailemaan, lojui ympäri lattioita. Käytävät olivat täynnä sänkyjä, joilla lojui likaisia lakanoita ja tyhjiä astioita sekä roskia. Hoitajat olivat kireitä ja uupuneen näköisiä (se tuskin poikkeaa Suomen oloista) , eikä lääkäreitä näkynyt missään. Potilaat odottelivat kokeittensa tuloksia, joillakin oli puoli perhettä mukana, jotkut olivat yksin ja jotkut niin hermona tuntikausien odottelusta, että puhuivat seinille, toistaen samoja lauseita uudelleen ja uudelleen. Ilma oli todella tunkkainen ja tilassa leijui vahva oksenuksen lemu.

Kuitenkin odotushuoneen porukkaan mahtui myös huumoria, eräs kolmen noin viisikymppisen naisen seurue päätti alkaa piristämään tunnelmaa. He alkoivat vitsailemaan kovaan ääneen siitä, miten tässä tilanteessa potilaan kuuluisi saada odotustiloihin esim. radio, televisio, Netflix, karaokelaitteet, kanttiinissa  kuuluisi myydä myös viiniä ja itseasiassa nuori mies-strippari voisi tulla esiintymään meille. Tai miten olisi kylpyläosasto jossa voisi porealtaassa kuohuviiniä siemaillen odotella labrakokeitten tuloksia? Piristyspuheet tehosivat ja kohta odotustilassa raikui remakka nauru ja eräs näistä rouvista alkoi tarjoilla kaikille karkkeja ja esitti yhden naisen imitaatioshown matkiessaan  miehensä tanssiesitystä taannoisissa hääbileissä. Minä nauroin haltioituneena mukana, enkä vieläkään ole lakannut ihmettelemästä tuota rouvien asennetta! En voisi mitenkään päin kuvitella vastaavaa skenariota suomalaisen sairaalan päivystyksessä, en mitenkään! Jokin tässä irlantilaisessa mentaliteetissa vetoaa minuun. Asenne vaikuttaa olevan, että huumoria peliin vaan, vaikka tilanne olisi mikä. Ei auta itku markkinoilla, eikä hiljainen alistuminen kurjassa tilanteessa ole mikään vaihtoehto. Pärskis ja roiskis, kyllä tästäkin selvitään. Noiden kolmen rouvan poistuessa paikalta kaikki toivottivat heille onnea ja hyvää jatkoa ja samoin he meille muille.

Minut kutsuttiinkin kohta röngteniin, verikokeisiin ja sydänfilmiin, joten  sain perusteelliset tutkimukset , ei voi valittaa. Siirryin odottamaan toiseen tyhjään odotustilaan vielä pariksi tunniksi, kunnes erittäin miellyttävä intialaistaustainen nuori mieslääkäri kutsui minua nimellä: ”Anna Maria, please follow me”. Lääkäri tutki ja kuunteli ja kyseli ja plarasi papereita yli puoli tuntia ja sain kuulla ettei minulla ole keuhkokuumetta, vaan joku sitkeä alahengitystietulehdus, joka vaatii vahvemman kuurin penisilliiniä ja steroideja (suomeksi sanottuna kortisonia) sekä astmapiipun. Sain vielä viikon lisää sairaslomaa ja käskyn pysyä levossa. Lääkäri myös selitti minulle juurta jaksain, miksi minun tulee tästä lähtien olla tosi tarkkana hengitystietulehdusten suhteen. Olen nähtävästi normaalia alttiimpi niille, vaikka en tupakoi, ulkoilen paljon, enkä sairastele muuten mitenkään kovin usein. Eli, minun piti tulla Irlantiin asti kuulemaan luento siitä, miten minun kuuluu tästälähin hoitaa itseäni paremmin ja hakeutua herkästi hoitoon, jotta keuhkokuumeelta voidaan välttyä atkossakin. Ihana lääkäri! Hurmaava aksentti!

Lähdin äärettömän helpottuneena ulos sairaalasta  ja kävelin  lähimpään Aldiin (vastaava kuin Lidl) ostamaan repullisen herkkuja, limua ja roskaruokaa. Ihana kämppikseni liittyi seuraan kotimatkalla ja kantoi ostokseni puolestani yhdessä hissukseen kavutessamme kotipesään.

Huomiolle pantavaa myös on, että lääkkeet täällä ovat naurettavan halpoja. alle kympillä selvisin kaikista lääkekuluista, kun Suomessa todennäköisempi summa olisi ollut viisikymppiä. Eräs paikallinen totesikin, että nyt kannattaisi hamstrata niitä astmapiippuja mukaan repullinen Suomeen varastoon.

Nyt siis makaan täällä huoneessani vielä ainakin 4 päivää, seuranani läppäri, Netflix, äänikirjat ja some. Minä kun en ole niistä porealtaista ja miesstrippareista niin kovin innostunut ollut ikinä.

Olen ollut nyt kolme viikkoa Irlannissa ja vältellyt tämän blogin aloittamista vedoten kiireisiin, väsymykseen ja  sairasteluun. Tavallaan taisin luvata muutamille ystäville kirjoittavani jotain täällä ollessani, mutta en vain saanut ikäänkuin juonen päästä kiinni. Enkä ole saanut edelleenkään, mutta luultuani hetken tietokoneeni hajonneen, säikähdin niin paljon, että siirryin siihen  perinteiseen kaupanteko-vaiheeseen noin viidessä sekunnissa, paniikin iskiessä… ”Please, rakas Luoja anna tämän koneen herätä henkiin!!! Jos se herää henkiin, niin mä lupaan alkaa heti kirjoittamaan!!!” Ja kas, kone virkosi. Sori vaan kaverit, mutta mun on näköjään helpompi pitää lupaukset Yläkerran Iskälle, kuin teille. Se on se Herran pelko, ahkeruuden alku.

Mistä siis aloittaa… Olen kipeänä, keuhkoputkentulehdus iski nuhakuumeen päälle  viikko sitten. Ennen sitä ehdin olla töissä vähän yli kaksi viikkoa ja alkaa vähäsen tottua kulttuurieroihin työelämässä, sekä noin 6-7 km:n päivittäiseen kävelyyn. Työskentelen viiden tähden kartanohotellissa, joka on upea paikka ulkoisilta puitteiltaan, mutta  suomalaisen työntekijän näkökulmasta  hiukan vanhanaikainen työolojen ja työskentelytapojen suhteen. Olen kuitenkin päättänyt ottaa tämän opettavaisena ja avartavana kokemuksena, sekä hyvänä muistutuksena siitä, miten edistyksellisiä ja kehittyneitä Suomen olot ovat, tekniikan, työvälineiden, työehtojen ja tasa-arvon suhteen. Tästä lähtien en pidä niitä enää itsestäänselvyyksinä. Toisaalta on ollut hauskaa elää pieni pätkä ”oman elämäni Downton Abbeyta”, olen oppinut parissa viikossa käytösetiketistä, pöytähopeista, tarjoilemisesta ja  huonepalvelusta niin paljon asioita, että tuskin olisin koskaan Suomessa oppinut sitä kaikkea. Hauskalta tämä on tuntunut toki vain siksi, että tiedän viipyväni täällä ainoastaan puolitoista kuukautta. Pysyvänä tai edes yhtään pidempänä työsuhteena en pystyisi tuota kuvitella. Olen kysellyt itseltäni useita kysymyksiä, joita olen pallotellut mielessäni. Ensinnäkin: Olenko tottunut liian hyvälle? Olenko liian etuoikeutettu? Olenhan toki tottunut tekemään raskasta ruumiillista työtä ennenkin, miksi tämä nyt tuntuu niin rankalta? Toiseksi: Onko suomalainen maalaisjärki-logiikka niin erilainen kuin paikallinen täällä, etten pysty ymmärtämään tiettyjä työskentelytapoja? Olenko minä joustamaton? Tai olenko jopa tiukkapipoinen tai omapäinen, kun haluan tehdä asioita toisella tavalla? Suomalaisella tavalla.  Ensimmäiseen olen vastannut itselleni, ettei työtä  tee rankaksi sen fyysisyys, vaan ne muut henkistä kuormitusta lisäävät ja siten väsyttävät tekijät, kuten kieliongelmat, kiire, seikka etten koe saavani tarpeeksi opetusta ja ohjausta, sekä yleinen jännittynyt ilmapiiri työpaikalla. Opin asioita lähinnä matkimalla muita ja kyselemällä toistuvasti kollegoilta, varmaan rasittavuuteen asti, onhan heillä kiirettä muutenkin. Toiseksi, kyllä, maalaisjärki on minun vahvuuteni ja siihen pitäisi vaan pystyä luottaa, mutta en halua astua kenenkään varpaille ja minun tulee kuitenkin kunnioittaa täkäläisiä käytäntöjä niin kauan kuin täällä oleskelen. Sitä paitsi, työkavereista on löytynyt tosi monta kivaa tyyppiä,joita kohtaan tunnen syvää myötätuntoa ja joihin on ollut ilo tutustua.  Muistutan itselleni jatkuvasti, etten ole tullut tänne uudistamaan käytäntöjä, vaan oppimaan kulttuurieroista ja sopeutumaan irlantilaiseen elämänmenoon hetkeksi aikaa. Maassa maan tavalla ja maasta ulos, kolmen viikon päästä.

Se työelämästä, kaikki muu onkin ollut upeaa, hauskaa, elämyksellistä ja miellyttävää! Ehkä jatkankin niistä elämyksistä toisena päivänä, sillä nyt lähden tohtorin pakeille ja etsimään ruokaa.