Olemme ilahtuneina, mutta hieman hämmentynein  mielin aloittaneet maalaiskylän elämän. Olin nimittäin yhtenä aamuna tulossa suihkusta, kylpytakki päällä, kun mieheni kuului keittiössä ihmettelevän ääneen valkoista pakettiautoa, joka oli ajanut juuri pihaan. Oveen kopautettiin nopeasti ja ovi avautui ennenkuin kumpikaan meistä ehti sitä aukomaan. Ovi oli toki lukitsematta, kutsuvasti  heti aamutuimaan, eli sen verran olemme jo maalaistuneet, mutta silti tulija pääsi meidät yllättämään. Vanhempi herra esittäytyi kuuluvalla äänellä heti eteisessä ja käsi ojossa ohjasi itse itsensä keittiön puolelle. Kipitin perässä kehoittaen tulijaa vaihtamaan englannin kieleen jos mahdollista, kas kun meillä ei isäntä vielä ihan hallitse suomen kieltä. Olin melko varma, ettei se onnistu, mutta vieras totesi olevansa kansainvälinen henkilö ja vaihtoi sujuvasti englantiin. 

Siinä sitten keskustelun edetessä kävi ilmi, että hän oli naapurimme noin kilometrin päästä, se lasketaan meilläpäin lähinaapuriksi,  hän halusi tällä tavalla spontaanisti tulla ohimennen esittäytymään ja toivottamaan meidät tervetulleeksi kylällemme. Hän kertoi olevansa itsekin paluumuuttaja ja  erittäin mielissään uusista kasvoista naapurustossa. Vierailu oli lyhyt, ytimekäs ja selkeä ja tuli vahva kehotus poiketa kahville, ihan koska vaan halutaan. 

Naapurin isännän poistuttua jäimme häkeltyneinä, mutta hymyssä suin ihmettelemään tilannetta. Tälläistä siis todellakin voi vielä tapahtua 2018! Vielä on olemassa ihmisiä, jotka rohkenevat tulla ilmoittamatta naapuriin, joilla on oikeasti halu tutustua ja tehdä itsensä tutuksi uusille asukkaille! Lämmin tervetulotoivotus voi siis kuulua uudessa paikassa, vieraalta naapurilta! Ihan ihmeellistä!

Koska voihan olla niin, että yhtenä kauniina päivänä sen naapurin apua saattaa täällä sivukylillä kaivata. Tai voi olla, että naapuri kaipaa meidän apuamme, ihan miten vain. Tuntuu hyvältä alkaa luoda yhteishenkeä ja saada se tunne siitä, että on tervetullut yhteisöön. Se ei käsittääkseni nykypäivänä enää ole lainkaan itsestäänselvyys. 

Yksinäisyydestä puhutaan ja kirjoitetaan paljon. Eristäytymisestä, kukin omiin asuntoihinsa. Naapuria ei tunneta, eikä siihen edes haluta tutustua. Naapuria vältellään rappukäytävässä tai pihoilla. Naapurin vaihtumista tai edes kuolemaa ei välttämättä huomata.  Minä lukeuduin itse niihin naapurien välttelijöihin. Asuin aiemmin rivitaloyhtiössä, eikä minulla ollut halua olla naapureitten kanssa tekemisissä. Välttelin kaikenlaista kontaktia ja vastaantullessa tervehdin kyllä aina kohteliaasti, mutten halunnut jäädä juttelemaan sen enempiä.

Tosin sitten vuosien saatossa muutama naapuri tuli tutuksi puolivahingossa, lasten ja koirien kautta, ei minulla ollut mitään sitä vastaan, että heidän kanssaan saatoin jutella pihalla pitkätkin tovit, mikäs siinä, mukavia ihmisiä, mutta jotenkin ei silti oltu sen syvällisemmin tekemisissä. Vika ei nähdäkseni ollut meissä ihmisissä, vaan koin sen paremminkin ympäristön aiheuttamaksi. Minä koin koko ajan vahvaa ulkopuolisuuden tunnetta siinä rivitalolähiössä. Minä en kuulu tänne. Tämä ei ole mun paikkani tässä elämässä. Olen täällä vaan käymässä. Olen melko varma, että myös jotkut naapurit ajattelivat samalla tavalla, he eivät olleet tulleet jäädäkseen, joten miksi vaivautua tutustumaan sen paremmin. 

On minulla muutamia ystäviä, jotka ovat ensin olleet pelkkiä naapureita, mutta sitten suhde on syventynyt oikeaksi ystävyydeksi. Siihen on kuitenkin vaadittu joitakin yhteisiä, jopa rankkojakin kokemuksia elämässä, muuhun kuin naapuruuteen liittyen, joten en laske heitä naapureiksi vaan ystäviksi. Siinä on vissi ero.

Nyt olen kuitenkin vihdoinkin omasta mielestäni oikeassa paikassa, oikeaan aikaan ja tullut jäädäkseni. Haluan, että meidän perhe tulee osaksi tämän kylän elämää. Haluan tutustua ja kuulua porukkaan. Haluan, että kolmenkymmenen vuoden päästä kaikki tuntevat meidät Ryysyrannan mummona ja pappana. Minua ei enää ahdista ajatus siitä, että naapurit tietävät liikaa toistensa asioista, niinkuin pikkukylällä tuppaa olemaan, koska ei meidän elämässä ole mitään salailtavaa, eikä se ole järin jännittävää, niin että se ketään kiinnostaisi edes. Minua itseäni ei kiinnosta kenenkään ykstyiselämä, muuten kuin siinä mielessä, että jos joku tarvitsee apuani, niin sitä olen valmis antamaan. 

Kahville poikkeaminen meille, on hieman vaikeutunut seuraavan parin kuukauden ajaksi, johtuen yli-innokkaasta hoitokoirastamme, joka vahtii taloa ja meitä niin kumealla ja kovaäänisellä haukulla, ettei meille kukaan pääse enää yllättäin ovesta sisään astumaan. Koira on kiva ja kiltti, eikä haukku haavaa tee, mutta naapurithan ei sitä tiedä. No, ehkä se on ihan hyväkin, pehmeämpi lasku kiinteämpään kontaktiin kyläläisten kanssa. Ehtiihän tuota!