Rajojen asettamisesta

Tämän viikon yksi isoimmista puheenaiheista, eli törkeästi kohdeltujen näyttelijöitten esiintulo julkisuuteen, aiheesta työskentely Aku Louhimiehen kanssa, sai myös minut ja toivottavasti tuhannet muutkin ihmiset  ajattelemaan terveiden rajojen asettamista työelämässä. Aloin miettiä, miksi yhä naispuoliset näyttelijät kokevat niin vaikeaksi puolustaa ihmisarvoaan ja oikeuksiaan työssään, että alistuvat ala-arvoiselle ja törkeälle kohtelulle? Onko yksi syy kenties se, että he pelkäävät vähättelyä ja sitä, ettei heitä oteta vakavasti?

Ymmärrän että ennen, menneinä vuosikymmeninä, oli varmasti vaikeampaa puolustaa itseään ja ajat olivat tasa-arvon kannalta toisenlaiset, mutta että vielä 2018 käännetään vähättelevästi lööppikohuksi se, mikä pitäisi olla itsestäänselvää ihmismäisen kohtelun puolustamista työelämässä, on minusta käsittämätöntä. Sanat: lynkkaus, Ylen jahti, kohukampanja ja mediamylläkkä toistuivat some-keskusteluissa ja värittivät epäilyttävällä tavalla keskustelua siihen suuntaan, että kyse on siitä, onko sana sanaa vastaan ja että on epäilys, että Louhimiehen henkilöä vastaan on hyökätty perusteettomasti. Ei! Kyse ei ole asettelusta sana sanaa vastaan! On todistajia. Silminnäkijöitä. Miehiä ja naisia ja lapsia. 

Tilanne on täysin aukottomasti selvä, kristallinkirkas: Louhimies on kohdellut sadistisesti naisia ja lapsia. Ei ole mitään tulkinnanvaraa! Ei ole mitään syytä epäillä, että tässä koko jupakassa olisi kyse ajojahdista Louhimiestä vastaan. Ei kertakaikkiaan mitään! Kaikkinainen keskustelun ohjaaminen siihen suuntaan vie hakoteille. Pois itse aiheesta. Pointti ei ole kohu. Pointti on persoonaltaan häiriintyneen henkilön käyttämä mielivalta, muka taiteen tekemisen varjolla, toisia taiteilijoita kohtaan. Nykypäivänä! Kyseiselle toiminnalle löytyisi varmasti rikosnimike ja psykiatrinen diagnoosi ja niitä olisi syytä nyt virkavallan ja lääketieteen ammattilaisten ryhtyä pohtimaan, jotta Louhimies saadaan vastuuseen teoistaan ja toisaalta apua häiriintyneen mielensä korjaamiseen. Se on pointti. 

Jokainen joka käy spekuloimaan  sillä, onko nyt kyseessä Ylen nostattama kohu tai median aiheuttama myrsky, on täysin hakoteillä. Sillä ei ole mitään merkitystä loppupeleissä. Tulee väistämättä epäilys, että sellaisella spekuloijalla on itsellään ongelmia suhtautumisessa sukupuolten väliseen tasa-arvoon. Ja tässä tapauksessa myös lasten kohteluun. 

Keskustelun ohjaaminen sivuraiteille on yksi asia, toinen on vähättely. Miten karmeasti yksi ohjaaja saa kohdella lukuisia näyttelijöitä, että vähättely loppuu? Miten pahaa pitää päästä tapahtumaan, ennenkuin loppuu hymähtely ja hyssyttely? Artikkeleissa vilahti jopa kuolemantapaus Louhimiehen ohjaamassa tuotannossa. Sen pitemmälle ei voi enää mennä. Eri asia sitten kenen on vastuu kyseisessä tapauksessa, mutta ketään ei voi herättää kuolleista, se on ainakin selvää. Eli, eiköhän ole ohitettu jo se piste, kun enää voi hyssytellä tai vähätellä. 

Ainakin yksi asia, minkä meistä jokainen voi tästä oppia on se, että kiinnitetään huomio työelämässä ympärillemme, jotta jokainen työkaveri, mies ja nainen voi kokea olevansa työssään turvassa ja tasa-arvoisessa asemassa muitten kanssa. Vähättelyn aika on ohi ja niin on myös mielivaltaisten johtajien, sellaiset joutavat historiaan, menneisyyteen, ummehtuneisiin arkistoihin. Despootit ja sosiopaatit on niin last season.