Sää ja mielialat

Luulin nukkuneeni kohtuullisen hyvin ja riittävästi, mutta aamu on ankea siitä huolimatta. Yli 12 vuotta jatkuneen unettomuuden kanssa elettyäni olen tyytyväinen vähäänkin ja nyt tuntui, että yö oli mennyt hyvin, mutta silti olo on kankea ja väsynyt. Vertaan toissayötä ja eilistä päivää tähän aamuun ja ihmettelen mistä moinen uuvahtanut olotila, kunnes yhdistän sen jälleen säähän. Eilen paistoi aurinko, sää oli raikas ja kuulas. Jaksoin ulkoilla pari tuntia koiran kanssa kevyesti ja loppupäiväkin kului mukavasti puuhastellessa, vaikka nukkuminen ei ollut ollut mitenkään huippuhyvää toissayönä. Tänään sää on jälleen harmaa ja ankea. Voiko tosiaan olla, että olen niin herkistynyt nykyään sään vaihteluille, etten ole täysin toimintakykyinen kuin aurinkoisella säällä? Melko karua… Toki nyt on marraskuu, eikä ole mikään uutinen, että tämä on kaamosdepikseen taipuvaiselle pahin kuukausi vuodesta. Televisiossa psykiatri puhuu ”kaamosoireilusta” ja kehottaa istumaan valohoitolampun ääressä 30-60min. per päivä. Päätän kaivaa omani ensitilassa esiin. Vaikka se ei unettomuuttani olekaan parantanut, koen silti että olisin vielä huonommassa jamassa ilman sitä.  Valo on elämän lähde. Pimeys tukahduttaa, musta peitto laskeutuu päälle ja joskus tuntuu, ettei sen läpi saa kunnolla henkeä. Joka vuosi 1.11. asennan kaikki mahdolliset jouluvalosarjat ympäri kotia, noh, en sentään kuusen kynttilöitä, mutta muuta valosarjaa löytyy kyllä ja ne saavat palaa lähes non-stoppina helmi-maaliskuun vaihteeseen asti. Kynttilöitä poltan joka ilta ja joskus jopa aamulla laitan kynttilän palamaan aamukahvia hörppiessä. Valo lohduttaa, valo antaa toivoa, valo pitää aivot käynnissä.

Tämä vuosi, tämä syksy on erilainen kuin monet aiemmat… Miesystäväni muutti meille asumaan pari kuukautta sitten. Asun ensimmäistä kertaa yli viiteentoista vuoteen avoliitossa. Olen ollut kaikki nämä vuodet yksinhuoltaja, paljolti omasta valinnastani. Olen kasvattanut kaksi poikaa lähestulkoon yksin ja olemme asuneet tässä samassa asunnossa yli 12 vuotta. Esikoinen on jo muuttanut pois kotoa ja ehdimme kuopuksen kanssa asustella kahdestaan yli vuoden. Kaiken tuon jälkeen voitte kuvitella varmaan, miten iso elämänmuutos avoliitto on! Ja jos tuntisitte minut, tietäisitte, että se on valtava muutos minulle naisena! Olen hyvin itsenäinen ja tarkka reviiristäni. Ajoittaisesta yksinäisyydestä huolimatta, en ole kertaakaan toivonut ketään muuttamaan samaan osoitteeseen kanssamme. Päinvastoin, se on aina tuntunut hyvin kaukaiselta ja jopa mahdottomalta ajatukselta. Mikä nyt siis on toisin? No se, että rinnallani on nyt Mr. Right! Yhtäkkiä kaikki on päivänselvää. Loputtomaan analysointiin ei olekaan enää tarvetta. Sen vain tietää! Olen löytänyt miehen, jonka kanssa aion jakaa loppuelämäni. Se ei tule olemaan helppoa, mutta se ei ole myöskään liian vaikeaa. Aivan kuten ei ole olemassa mitään täydellistä parisuhdetta, eikä täydellistä ihmistä, mutta toisaalta on käynyt myös selväksi, että on täysin mahdollista vielä näinäkin aikoina löytää ns. ”kunnon mies” ja  se oma sielunkumppani. Kyllä, niin se nyt vain on ja olen valmis loputtomasti jankuttamaan kaikille sinkkuystävilleni, että ei kannata vaipua synkkyyteen ja alistua yksinäisyyteen, vaan uskoa lujasti, että se oikea löytyy kyllä ja niin se myös löytyy! Eri asia on sitten, jos jollain alitajuisella tasolla ei edes halua jakaa elämäänsä kenenkään kanssa tai on pelkojensa vanki, niin silloin ei kyllä kukaan tulekaan vastaan tai vastaan tulee sarja vääriä herroja.  Minä löysin mieheni vasta sitten, kun olin siihen täysin valmis ja vapaa kaikista edellisten suhteiden aiheuttamista traumoista ja päässyt niistä yli ja käsitellyt ne pois päiväjärjestyksestä. Nyt tajuan sen, mutta vielä kolmisen vuotta sitten en edes tajummut olevani itseni kanssa prosessissa. Tein itseni kanssa työtä, jota en tajunnut edes tekeväni ja se kannatti! Olkaa te sinkkunaiset fiksumpia ja kysykää itseltänne, oletteko kenties itse oman onnenne esteenä?