Väsymyksen anatomiaa
Yritän täällä antaa itselleni vähän siimaa. Luvan olla tietyllä tavalla ”toipilas” elämänmuutoksen jälkeen. Annan itselleni armoa ja ymmärrystä oman väsymykseni suhteen.
Viimeiset kaksi vuotta ovat olleet monella mittapuulla tapahtumarikkaita. Olen vaihtanut työelämässä alaa täysin johonkin muuhun, kuin mitä olen aikaisemmin tehnyt. Olen opiskellut uuden ammatin työn ohessa. Olen löytänyt uuden ja ensimmäistä kertaa vuosiin turvallisen ja vakavan parisuhteen. Oltuani 17 vuotta yksinhuoltajana, olen vaihtanut siviilisäädyn avoliittoon yhteisen talon oston myötä. Kärsittyäni 13 vuotta kroonisesta unettomuudesta, olen opetellut uudestaan nukkumaan. Olen loukannut olkapääni niin pahasti, että olen leikkausjonossa. Leikkaus pelottaa. Olen saamassa pätkätöitä, mutta sekin pelottaa. Kaiken tämän jälkeen ihmettelin ystävälleni, jotta mistä tätä väsymystä piisaa?
Ystävääni se ei ihmetyttänyt lainkaan! Hänen mielestään on taysin ymmärrettävää ja normaalia olla ihan puhki kaiken tuon jälkeen, mitä olen parin viime vuoden aikana kokenut! Jos ihminen valvoo 13 vuotta, niin sitä ei parin viikon nukkuminen vielä paikkaa. Elämässäni on tapahtunut todella isoja muutoksia, sekä työ- että yksityiselämän puolella. Hän näki ulkopuolisena ihan selvän kuvion, jota minä en oman elämäni sisältä kyennyt selkeästi erottaa. Tarvitsin siis rakkaan ystäväni painavan sanan, jotta tajusin missä mennään. Olin sokeutunut omalle elämälleni hetkeksi. Kyselin vain: Miksi mua väsyttää ja itkettää, vaikka kaikki on hyvin?
Olen ollut viikkokausia epämääräisessä rajatilassa. Noin periaatteessa voin hyvin, olen älyttömän kiitollinen uudelleen löytyneistä yöunista. Olen onnellinen uudesta kodista maaseudun rauhassa. Viihdyn täällä ja nautin ulkoilusta ja luonnon kauneudesta. Olen iloinen löytöretkeilijä uudella paikkakunnalla ja maakunnassa. Saan hupia tavatessani uusia tyyppejä ja kohdatessani paikallista väestöä. Täällä asuu huikeita persoonia.
Toisaalta, olen aivan totaalisen väsynyt koko ajan! Tunnin reipas kävelylenkki vie voimat. Puolen tunnin hiihto tasaisella pellolla uuvuttaa. Kauppareissu pistää käpertymään sohvalle sikiöasentoon. Itku tirahtaa milloin mistäkin syystä. Pahasta ja hyvästä. Kaksi kuukautta olen suunnitellut olohuoneen tapetointia edistymättä mitenkään asiassa. Oikein mikään muu ei kiinnosta, kuin raittiissa ulkoilmassa haahuilu, sohvalla takan kyljessä makaaminen ja syöminen. Eikä sekään aina. Aamulla sängystä ylös nouseminen on vaikeaa, vaikka olisin nukkunut 8 tuntia. Ramaisee älyttömästi ja uni pyrkii takaisin.
Nyt kuitenkin tämän koko syyseuraus-kaavan auettua minulle, päätin alkaa olla vähän kiltimpi ja kärsivällisempi itseäni kohtaan. Vertauskuvallisesti voisi sanoa, että jos olisin juossut maratonin, niin en voisi edellyttää siitä palautumista 10:ssä sekunnissa. Ehkäpä joku voimaihminen niin kykenisikin tehdä, mutta minä olen minä ja tarvitsen oman aikani, toipua tästä kaksi vuotta kestäneestä maratonista elämässäni. Siispä ystäväni vahvasta kehtouksesta johtuen, uskallan antaa itselleni luvan katsoa telkkarista ”Peltsin Lappia” keskellä päivää, vaikka seinät ympärillä ovat tapetoimatta.
Jos joku lukijoista samoja oireita elämässään tunnistaa, niin suosittelen löysäämään ja kuuntelemaan omaa itseä, sitä sisintään, sekä menemään ajassa vähän taaksepäin ja kelaamaan, mitä on viime vuosina tullut puuhailtua? Tarvitsenko palautumisaikaa jostakin? Se edistää jaksamista parhaiten. Vaikka toki sen läheisen ystävän herättelysaaranakin on suureksi avuksi.