Ei mua sillee kiinnosta, häiritsee vaan

Mä tapasin sen laivan kannella, se lainas takkiaan kun mulla oli kylmä. Ei yhtään mun tyylinen ihminen, mutta niin kummallinen, että siihen koukkuuntuu. Pitkät yöt yhdessä ja viestit. Sitten se katosi, ei vastannut, eikä välittänyt. Vuosiksi minäkin hänet unohdin.

Ja sitten se ilmestyy mun puhelimen näytölle, heikoimmalla hetkellä pyyhkäisen oikealle ja alotan vaarallisen leikin omien tunteideni kustannuksella. Levoton viikonloppu ja salmarishotit vei mut vuosien tauon jälkeen takaisin sen sänkyyn. ”Eihän mua se kiinnosta, haluan vaan selvittää mitä se musta haluaa”.

Omani kanssa tapasin ensimmäistä kertaa syrjäkylän mökillä. Pienet piirit, edes jonkin kokoiset juhlat, kaverin kaverin kaveri, joka sattuman kaupalla päätyi paikalle. Pelattiin jotain hölmöä peliä porukalla, naurettiin katketaksemme, se hieroi mun kipeitä hartioita ja puhui muutamilla sanoilla pehmoisia. Katsoi pitkien ripsiensä läpi ja pieni hölmö minä oli kuin sulaa vahaa.Laitoin kaveripyynnön Facessa kolme sekuntia ennen nukahtamista ajatuksena elää kerrankin hieman.Olisinpa vain tiennyt mihin se kaikki johtaa.

Satunnaisia viestejä sieltä täältä, silloin tällöin. Mitäkuuluu, oisitpatässä, ottaisinsutsyliin. Koskaan ei kuitenkaan elettäkään sen eteen, että joskus oikeasti olisin siinä, sen sylissä, kertomassa kasvokkain kuulumisiani. Vaikka välissä olisi kuukausia, erääseen hetkeen vuosia, aina uskollisesti vastaan, ihan vain mielenkiinnosta. Sillä vaikka alkuun kiinnostikin, niin eihän mua nyt enää sillä tavalla. En mä siitä mitään halua, muuta kuin selkoa. Häiritsee vaan. Silkasta mielenkiinnosta. Ja siitä huolimatta sydän jättää lyönnin välistä kun puhelin kilahtaa viestin merkiksi. Mitä se nyt taas musta haluaa. Haluaisipa jotain.

Uusintoja

Puhelin taas piippaa eikä enää muistakkaan olla järkevä. Kuinka säälittävältä se kuulostaakaan, mutta taas on uponnut siihen samaan suohon, jota mysteeriksikin kutsutaan. Se kutsuu itse itsensä kotiini syömään, lupaa tuoda viinin mukanaan. Ja minä kerron, että ovi on aina avoinna, millon tulet ja mitä syödään. Vaikka eihän se oikeasti ole tulossa, eihän? Ja sitten sitä valmistautuu, käy kaupassa ostamassa ruokatarvikkeet, päivällä jo huoli häivähtää, että mitä sitä laittaisikaan päälle. Käy läpi mielessään, mitä sanoisi ja miten olisi. Juteltaisko edelliskerroista, saisinko tietää mitä sille kuuluu, suutelisiko se, jäisikö yöksi.

Kello alkaa lähenemään hänen saapumistaan kun puhelin taas piippaa. Sori, menee myöhään. Ei se mitään, tuu kun tuut. Heittää siinä vaiheessa kaiken toivon kaivoon ja tietää, ettei se toinen tule taaskaan. Puhelin piippaa, uskotellakseen että olen tulossa, myöhään vain. Sitä kerää toivonsa kaivon pohjalta ja ripsarin meikkipussista, vaihtaa vaatteita pariin kertaan ja alkaa hermoilemaan.

Istuu kotona sohvallaan kun tajuaa kaksi tuntia myöhemmin, ettei se taida tullakkaan, itkee ripsarinsa pois ja menee yksin kylmään sänkyynsä nukkumaan.

Saapuu se eräs kylmä juhannus, ja se eräs täysi tanssilattia, jonka kaikkien ihmisten seasta mun katse tarttuu juuri sen kasvoihin. Voiko olla totta, eihän se voi, takana taas kuukausien ja kuukausien hiljaiselo vailla minkäänlaisia elonmerkkejä, ja siinä hetkessä kaikki kuitenkin unohtuu. Juoksen sen kiinni, tartun kädestä, mikä sun nimi on. Se katsoo hetken, ja kertoo nimensä, vähän epäillen, tyhjin katsein. Kerron omani, etkö sä muista, etkö tunne, hetken jo vihlaisee, kunnes se sitten valaistuu ja kaappaa mut niin tiukkaan halaukseen, ettei epäilyksille jää sijaa. Unohtaa kätensä mun käteen, esittelee ystävilleen, nauraa ja hymyilee envoiuskoa, sähänsesiinä. Niinpä, huokaan, ja siinä hetkessä kaikki ne tyhjät sanat ja vastaamatta jääneet kysymykset unohtuvat, kun se kulkee lähellä eikä malttaisi irrottaa.

Lähdetään yhtä matkaa, kävellään loputtomalta tuntuva aika pitkin levottomia teitä sen mökkiä kohti. Välillä se vetää mut tien sivuun, hellästi pyyhkii hiuksia pois kasvoilta, suutelee niin että jalat ovat pettää, eikä mun mieleen mahdu epäilyksen tai pelon häivääkään. Se puhuu enemmän kuin koskaan aiemmin, kertoo menneestä ja tulevasta, ja jatkaa vielä kun maataan mökissä pehmeällä sängyllä, silittää hiuksia ja kertoo ja kysyy, minä vastaan ja paljastan kaiken itsestäni. Nukahdetaan siihen sylikkäin, aamulla herään siihen kun se hipaisee varovasti sormenpäillään mun kasvoja ja hymyilee, katsoo mua ripsiensä lomasta. Siihen hymyyn minä niin tahtoisin luottaa, ja siihen lupaukseen, kun se mun lähtiessäni halaa ja sanoo nähdään.

Jatkoja, vaan ei loppuja

Ja sitten taas, pommitusta joka viikonloppu, mitä teet, mihin meet, entä ens viikolla, oisko aikaa, mites tänään? Harvoin mulla oli aikaa, mutta jos oli niin keskustelu loppui siihen. Mun aivot meni tilttiin, enkä osannut ajatella enää ketään muuta. Haluaisin kerran vielä nähdä, että saisin siitä jotain irti, että tietäisin mikä tai kuka se on. Sitten yhtäkkiä kaikki muuttuukin, nähdään viikottain, saan hyvänyön viestejä, ikävöintiä, inhimillisiä keskusteluja ja tapaamisia. Olen niin varpaillani että tunto lähtee.

Se kertoo muuttavansa kauas, ettei tässä olis mitään järkeä muutenkaan. Jos tää olisi romanttinen elokuva, loppukohtauksessa juoksisin viime hetkellä asemalle ja kertoisin että jotain outoa kaipuuta tunnen sitä kohtaan, ja se tiputtais laukkunsa ja toteaisi että onneksi tulin, koska hänkään ei ole unohtanut minua.  Ja sitten me suudeltaisiin ja se ei lähtiskään.

Tämä ei ole elokuva, enkä koskaan juoksisi asemalle mysteerin perässä, eikä hän ainakaan pysähtyisi takiani, eihän me edes tunneta. Tämä on elämää, vuoden päästä emme edes muista toistemme tuoksua, tai puhetta. Ehkä kuitenkin joskus muistelemme sitä yhdenillan juttua joka kesti enemmän tai vähemmän neljä vuotta.

Tyhjiä sanoja, tyhjiä lupauksia. Sen lempeän juhannusyön jälkeen ei koko ihmisestä sanaakaan, siitä huolimatta että minä olen kihelmöinyt toivosta ja odotuksesta viikkoja. Minä hölmönä sille viestiä laittamaan, miten olisi, nähtäisiinkö, tehtäisiinkö. Saamatta koskaan suoraa vastausta, koskaan ei nähty eikä tehty, ei yhtään mitään. Ja jälleen, satunnaisia viestejä silloin tällöin, silloin kun sitä sattuu huvittamaan. Haluaisin uskoa, että se joskus vielä tulisi ja avaisi itsensä mulle, jakaisi syvimmät traumansa ja kertoisi mistä kaikki on johtunut. Ja minä voisin ottaa sen syliin ja silittää sen ehjäksi, ja me kuljettaisiin yhdessä kohti onnellista loppuamme. Vaikka tiedän, ettei meistä koskaan mitään tulisi muutenkaan. Ollaan ihan liian erilaiset, elämiltämme ja arvoiltamme, koko olemiseltamme. Se ei koskaan tule muuttumaan, se ei koskaan tule antamaan mulle itsestään kuin murusia kerrallaan, juuri sen verran että säilyn siinä ja olen silloin kun se tarvitsee tukea egolleen.

Siitä huolimatta minussa hölmö toivo, aina kun kuulen puhelimeni kilahtavan iltaisin. Josko nyt, vihdoin ja jälleen. Eikä taaskaan, kuten ei moneen kuukauteen. Odottelen soveliasta aikaa, jotta voisin poistaa sen vihdoin sieltä ainoasta paikasta, josta se saa mut kiinni. Enkä kuitenkaan saa taaskaan aikaiseksi. Se on mun ratkaisematon mysteerini, joka heikkoina hetkinäni kalvaa mun hellyydenkipeää sieluani. Ne muutamat lämpimät hetket, ja sen kyky silittää mua halutessaan myötäkarvaan riittävät siihen, että aina hetkittäin annan anteeksi kaiken sen välinpitämättömyyden ja idiotismin. Vaikka kenenkään muun en antaisi kohdella mua niin.

Uskottelen itselleni, että en ole ainoa ihminen, jolla on tässä maailmassa se yksi heikko kohta, joka oksentaa sen kaiken tunnevammaisuutensa sun päälle, ja sä vaan lankeet samaan suohon kerta toisensa jälkeen.

Haluaisin niin kovasti päästä sen niskan päälle, katkaista kaiken ja saada viimeisen sanan. Ja silti yhä odotan, odotan.

Terveisiä levottomalta, ja kaaokselta