Huomenna mä herään ajoissa

Joka ikinen ilta, menen nukkumaan liian myöhään. Siitä huolimatta asetan herätyksen naurettavan aikaiseksi. Uskottelen itselleni, voi kun on ihanaa, huominen on sellaisia hitaita aamuja, joita kuuluu rakastaa. Vaikka vähän väsyttäisi, nousen kun kello soi, käyn rauhassa suihkussa, syön rauhassa aamupalan, juon rauhassa kupin tai kaksi kahvia, herään kaikessa rauhassa. Koko aamu ja elämä, syvässä rauhassa.

Ja sitten kuitenkin, joka ikinen aamu, torkutan vähintään tunnin. Suihkussa käyn juosten, viimeiset shampoot pyyhin korvan takaa hampaita pestessä. Jätän aamupalan suosiolla väliin kuivaan hiukset vain puoliksi ja silti olen myöhässä. Juoksen bussiin, johon en kuitenkaan ehdi, tai pyöräilen ylämäkeä luennolle jalat hapoilla. Säntään sisään saliin juuri kun joku on sulkemassa ovea, istun tuoliin henki kurkussa.

Jos joku olisi vain kertonut, ettei ole olemassa mitään satumaista hetkeä, jolloin elämä ottaisi eri suunnan.Että en koskaan tule maagisesti muuttumaan sellaiseksi aikaisten aamujen ihmeeksi, joita olen aina ihaillut. En tule koskaan menemään ajoissa nukkumaan, ja heräämään ajoissa auringon ensi huokauksiin. Eikä siinä edes vielä kaikki.

En koskaan tule muutenkaan saamaan elämääni sellaiseen näennäiseen järjestykseen, joka joillekin näyttää olevan niin hävyttömän helppoa. Arki, rutiinit, pyykit, tiskit, pedattu peti ja tyhjät, pölyttömät tasot. Minun elämäni sitä vasten pitkin niitä tasoja ja lattioita, pyykit kolmatta viikkoa korissa tai toista kuivumassa ja tiskit altaassa odottamassa tiskaajaansa. Unohtelen asioita, pieniä ja suuria, suuntavaisto yhä säälittävän kateissa ja raha tallessa kuin vesi siivilässä. Koko ikäni olen odottanut koska saapuu se paljon puhuttu aikuisuus ja parantaa kaikki vikani. Tekee minustakin tasapainoisen ja hyvän ihmisen.

Jos joku olisi vain kertonut, että sitä on turha jäädä odottamaan.

Sellainen minä vain olen, eivätkä sitä vuodet muuksi muuta, ei aika eikä koulutus. Ei työ, ei rutiinit. Mikään ei minuun pysty. Että suotta haaveilen siitä sellaisesta aikuisen ihmisen elämästä, kuitenkin kaikki loppuelämäni aamut torkutan ja kiirehdin, eksyn tutuilla kaduilla ja hukkaan kotiavaimia ja keskeneräisiä villasukkia. Sekoilen ihmissuhteissa, uusissa ja vanhoissa, valvon aamuviiteen ja nukun yli puolenpäivän helposti ja huoletta, kuljen keikoilla ja maailmalla. Vaiheilen, haahuilen, haaveksin.

Jos joku olisi vain kertonut, että sekin on ihan ookoo. Jos olisin vain osannut kysyä.

Lystiähän tämä on. Kunnes ei joinain hetkinä niin olekaan. Ja sitten niiden hetkien jälkeen taas onkin. Ylämäki, alamäki.

Tervetuloa vuoristorataan.

Terveisin,

meistä se kaoottisempi