Kenenkään en anna satuttaa

Niin, kirjotin mun päiväkirjaan vuonna 2015, ja vain muutama kuukausi myöhemmin oli mun sydän ruvella pahemmin kuin koskaan aiemmin. Niin pahasti särkyneenä, että annoin uuden mahdollisuuden ja roikotin itseäni niissä toisen kasaamissa palasissa monta vuotta, kunnes päätin rikkoa itse itseni ja koota sitten uudestaan, minuksi.
Se iloinen, vähän hölmö, kiinnostava, mutta ei koskaan kiinnostunut. Se halusi olla kepeä, ei kenenkään perässä juokseva, hauskaa seuraa jolle ei soitella enää maanantaina. Itsehän se sitä halusi.
Yhdenillan juttuja, kevyitä tuttuja ja pelkkiä hyvästejä. Se uskotteli itselleen, että ketään ei päästä lähelle, tai ainakaan niin lähelle että yltäisi särkemään sen sydämen uudelleen.

Älä oota musta mitään, oon täysin sekopää, enkä kiinnostu kenestäkään, älä soita perään.

Raahaa kotiinsa vain niitä, joista ei koskaan haluaisikaan kuulla, antaa numeronsa, mutta vain voidakseen jättää vastaamatta.
Joku siinä on, niin pahasti vialla, että kun se tapaa jonkun mukavan, herkän, täydellisenkin pojan, se uppoutuu kuoreensa eikä päästä lähellekkään. On helppoa olla tuntematta, antamatta mahdollisuuksia, voi niin paljon helpompaa kuin hypätä tuntemattomaan ja odottaa milloin syöksyy kaikista pilvilinnoistaan alas. Vain ne ihmeelliset, kummalliset, jotka eivät anna mitään siimaa, ei elettäkään oikeaan kiinnostukseen, se ottaa lähelleen ja toivoo salaa parantavansa heidät. Se on monimutkainen ja kummallinen, ja tekee asioita joiden myöntäminen jo pelkästään itselleen tuntuu hirveältä.

Mutta älkää sitä syyttäkö, jos on lapsenakin kuullut isältään ne kolme isoa sanaa vain kaljanhajuisen hengityksen läpi, ei aikuisenakaan osaa enempää odottaa.

-Levoton