Miehet ja niiden kanssa säätäminen – aina niin helvetin hankalaa

Kun on niin tottunut siihen, sellaiseen pelailuun ja säätämiseen. Ottanut sen vastaan pakollisena pahana, eräänlaisena soidinmenona ja välttämättömänä rituaalina kohti jotakin suurempaa. Voinko mä ja miten mä nyt, minkä emojin laitan vai laitanko ollenkaan, mitä jos se ei vastaakaan, miksei se ole vielä nähnyt. Entä jos se vastaakin, mutta vain parilla sanalla, entä jos se sivuuttaa koko asian tai keksii hullun tekosyyn, entä jos. Enkä mä voi nyt heti sen viestiä katsoa, sehän ois ihan liikaa. Se voisi kuvitella, että mua kiinnostaa niin etten malta olla. Enkä varsinkaan voi kysyä missä mennään, tai haluaisitko nähdä vielä joskus uudelleen, sehän on sen vuoro. En kai mä voi. Liian vakavaa, liian äkkiä, liian helppoa, liian suoraa. Enhän mä.

Ja sitten kun jonkun kanssa ei tarvitsekaan. Ei pelata eikä säätää, laskea vuoroja tai minuutteja, tai miettiä kaikkea niin pitkään ja hartaasti.

Se jaksaa yllättää. Että kaikki voi olla helppoakin, ettei aina tarvitse venkoilla ja vauhkota. Että niitä pilvilinnoja ei tarvitsekaan rakennella päähänsä, ja kehittää täysimittaista fiksaatiota toiseen ihmiseen yhteisestä sukunimestä, kesähäistä ja sormuksista lähtien, kun se ihminen onkin oikeasti siinä ja niitä pilvilinnoja rakennellaankin yhdessä. Haaveillaan asunnosta Ullanlinnassa, parvekkeista, viini-illoista ja muista kliseistä. Voidaankin puhua suoraan ja yhdessä miettiä missä mennään. Ettei tarvitsekaan joka hetki pelätä sen toisen katoavan, kun se itse ilmoittaa saapuvansa taas illalla uudelleen.

Itsekin voi jättää luennon väliin jäädäkseen vielä hetkeksi siihen. Voi olla vastaamatta viesteihin ja puheluihin, kun ei viitsi rikkoa sitä kuplaa. Voi valvoa aamuviiteen ja herätä pitkästi puolen päivän jälkeen, häiriintymättä siitä juurikaan.

En mä tiedä katoaako se joskus, en tiedä miten pitkään tämän tällaisen on tarkoitus kestää ja jatkua. En tiedä tulevaisuudesta enkä siitä kuinka kaiken on tarkoitus mennä. Mutta ehkä mun ei tarvitsekaan. Juuri nyt en oikeastaan jaksa edes ajatella.

Niin kuin joku viisas mulle kerran sanoi, joskus pitää vaan lakata miettimästä, ja antaa mennä vaan.

Onnellisin terveisin, Kaoottinen