Kuukausi kotona. Mitä ajatuksia?

Jo vähän yli kuukausi siitä, kun irtisanouduin. Olo on ihan ok, mutta en voi kieltää sitä etteikö
mulle tulis välistä sellaista lusmu -fiilistä. Jotenki, en voi sanoa enää joka päivä, että olo on helpottunut. Vaikka onhan se, mut omatunto puskee läpi, et pakko tehä jotain. Mut ku mikään ei oikee kiinnosta? Tunteet on siis aika ristiriitaisia, menee vuoristorataa ja luulen, että moni muukin
voi samaistua mun kanssa. Nyt oon muutamia postauksia lukenut tuosta #onkopakkojaksaa -kampanjasta ja mietin, avaisinko omaakin
taustaa vähän? Tuun jäljessä, mut haittaisko tuo.

Mitä ajatuksia? Sekavia. Huomaatte tekstistä. Oikeesti. Aattelin viimeksi, kun olin työtön, että en todellakaan haluu uudestaan. Tilanne on taas sama, tällä kertaa omasta tahdosta, joten en valita. Vaikka nautin vapaa-ajasta ja aikatauluttomuudesta, en oo kuitenkaan ihminen, joka vois loputtomiin olla kotona. Paitsi, jos mulla olis kotona työ. Eri asia. Puhun nyt vaan työttömyydestä. Välillä tuskaa, välistä taas nautin. Ja se jos mikä saa välillä kiihtymään nollasta sataan ja taas alas nollaan. Ei oo aina helppoo, mutta monet hokee, että kaikella on tarkoituksensa. No niin kai.

Ensimmäisenä pinnalle kumpuaa aina ne negatiiviset tunteet. Johtunee häpeästä ja siitä, ettei oo selkoa tulevasta. Kun ei oo mitään. Ahdistaa ja stressaa. Hyvä, jos entinenkää työsuhde on ehtinyt päättyä. Kuuluu varmaan asiaan. Myös siitä, että ajatuksia on vaan niin paljon yksinkertasesti tai niitä elämän kysymyksiä mihin ei tunnu koskaan saavan vastausta. Oonko muka ainoa? Niin ja sekin, että tuntuu ku on vaan niin yksin tän kaiken kanssa. Tavallaan.

Pakko opetella olemaan itelleen armollisempi. Ottamaan omaa aikaa. Miettimään ja suunnittelemaan tulevaa. Ei varmasti tee kellekään huonoo, välillä vaan olla. Vaikka pari kuukautta. Ehkä jopa pidempään. Tai entä opiskelu? Ei poissuljettu vaihtoehto sekään. Erilaisia ammatteja vaan miettimään. Siksi halusin ammatinvalintapsykologille. Uskoin, että siitä olis ees jotain apua. Juttelu auttaa ainakin, vaikka en keksiskään uutta alaa. Ei oo häpee käydä puhumassa jollekin. Mulla se auttaa, että saa ajatuksia pois ja ulkopuolinen ihminen yleensä löytää sieltä jotain, mitä ei oo ite huomannut. Sain kotitehtävän kirjottaa paperille ajatuksia ja kysymyksiä. Nyt jouduin ihan miettimään, että mitähän mie olen ees iteltäni päässäni kysellyt ja ajatellut ja vaikka ne ajatukset oli just äsken vastaanotolla mielessä. Moni vois luulla hulluksi. Kyllä tuolla töissä meinasin itekin luulla. Itteäni hulluksi. Ne ajatuksien määrät, kaikki ne kysymykset mitä ajattelin ja kohta ei taas ollut mitään ku ”kaikki on iha hyvin”. No eihän ollu. Sitten oli pakko tehä päätöksiä ja päätös oli lähteä. Psykologi tuumi, että oon vähä uupunut. Sanoin, että voi olla ja nyt kun mietin niin tottahan se oikeesti voi olla. En ikinä voinu ymmärtää, että työ voi -oikeasti- uuvuttaa ja saada ajatukset näinkin sekaisin. Mut ei onneksi ollu pakko jaksaa. Oon siitä erittäin kiitollinen.

Asioilla on tapana järjestyä. Siihen uskon kyllä itekin. On monesti järjestynykin, vaikka aluksi tuntuu, ettei tuu mitään mistään ja vaikka ite oon aika kärsimätön välillä, on helppoo neuvoa ja tsempata muita olemaan kärsivällisiä. Sitten ne asiat vaa loksahtelee paikalleen.

Tuntuu, että hoen yhä uudestaan ja uudestaan, että yleensä käännän asiat positiiviseksi ja etsin niitä positiivisia puolia, niin työttömyyden kohdalla siinä on oikeasti ollu opettelemista. Ulkopuolisille voi vaikuttaa, miten helppoo olla vaan. Voin rehellisesti kertoo, että ei oo. Ei oo helppoo kattoa vierestä ku puoliso herää joka aamu töihin ja ite jäät taas kotiin. Vaikka hän tykkää työstään. Siinä väkisinki tulee silti huono omatunto. Jään vaan kotiin. VAIKKA omasta tahdosta ja keskustelun jälkeen tässä oon. Silti, ei oo helppoa tunnetasolla. Ajattelis, että jos työ ei sopinu, nii sillon olis helppoa ollu lähteä eikä tällasia tunteita tartteis käydä läpi. Ja koska jouduin tekee ite päätöksen lähtemisestä. Silti kaikki nää ajatukset, huono omatunto. Ei oo kivoja nää tunteet. Nekin varmaan kuuluu kyllä tähän.

Haluun jakaa näitä ajatuksia, koska haluun myös jollekin toiselle antaa aihetta samaistua ja voipi ajatella, ettei oo mitään hätää, kun on joku, joka hokee täysin samoja asioita. Sanoin ammatinvalintapsykologillekin, että ois hienoa auttaa ihmisiä ammatikseen, mut korostin myös, etten pystyis siihen ainakaan vielä kun itelläkin on ajatukset niin sekaisin. Toivon silti, että jollekin ois tästä ees pieni apu.

 Ja kyllä, seuraavaks kirjotan jostain huomattavasti kevyemmästä..

♥: J