Rohkeita päätöksiä

Rohkea päätös aloittaa. Luulen, että meillä kaikilla on pieni kynnys aloittaa uusi juttu. Niin oli minullekin tai on.

Tervetuloa mukaan mun ikuisuusprojektiin. Annanpa esittelyn jo nyt alkuun, sillä tämä ei todellakaan ole mikään elämäntapamuutosremontti, mitä voisi nimestään päätellä. Nimi muodostui mun ripsihuollossa. Mun ihanan ripsihuoltajan avulla. Yhessä tuumittiin. Tuumittiin jo vuosi sitten, mutta ei nimeä vielä sillon. Hän oikeestaan niin sanotusti suomensi tän ja tokasin, että jos sitä ei muualta löydy ni se on mun ja tässähän sitä ollaan.

No, nimen alle tulee ihan kaikki tästä elämästä. Selitin tilannettani elämästäni, sisustuksestani, kaikesta tästä. Elämä ei tunnu olevaan koskaan valmis. Niinku IKINÄ. 
Tiiätte varmaan, että aina on jotain, josta löytyy sanomista. Olipa se hyvää tai huonoa. Aika yleensä löytyy se huono, mutta joka tapauksessa.
Mulla on esimerkiks sisustaminen tämmöstä. Aina on jotain. Jotain haluat muuttaa. Se jokin on hetken hyvä. Enkä sano, että se on huono juttu, mutta
tietää siis rahan menoa. Mutta onhan se kivaa. Välillä.

Sisustuksesta kuitenkin myöhemmin lisää. Ensimmäiseen postaukseen halusin avata nimensä mukaisesti mun rohkeita päätöksiä ihan tähän vähän ajan
sisälle. Ja koska yks niistä päätöksistä oli tän blogin aloittaminen. Rakastan kirjottaa, ja haluaisin puhuakin, mutta musta ei ainakaan vielä kameran eteen ole. Kirjotan siis aluksi.

Siihen ensimmäiseen rohkeeseen päätökseen siis. Irtisanouduin töistä. Elämäni ensimmäistä kertaa. Mulla ei ollut hyvä olla henkisesti, mutta silti lähteminen jännitti, vaikka todellisuudessa tiesin, että se tulis helpottaa mun oloa. Kun itse työkin jännitti ja pelotti. Joka aamu jännitti lähteä töihin. Tein siis puhelintyötä. Työpaikasta ei ole mitään pahaa sanottavaa. Työn sisältö ei vaan sopinut mulle.
Oon liian herkkä ja empaattinen. Päätin, että mulle löytyy jotain enemmän mua varten olevaa työtä. Ja korostan, että arvostan todella niitä ihmisiä ja mun entisiä työkavereita ketkä kyseiseen työhön pystyy. Se on hieno työ, minusta ei vaan siihen ollut!

Oon saanut kokonaiskuvan monista ihmisistä ja mun mielestä meistä monet vaan jumittuu johonkin työhön. Ei uskalleta lähteä, vaikka tuntuis siltä, että henkisesti olis ehkä pakko. Ymmärrän kyllä, ettei kaikilla ole mahdollisuutta taloudellisesti lähteä ja tästä on varmasti montaa mieltä mun kanssa ja siks haluan sanoa, että tää oli mun päätös, mun mielipide. Että ei pitäis jumittua.

En halua kannustaa työttömyyteen tai ”tyhjän päälle” jäämiseen, mutta jos sulla ei ihan oikeesti oo hyvä olla, niin miks ihmeessä kiduttaa itteään. Me eletään täällä kuitenkin vaan kerran. Näin itse haluan ajatella. En myöskään lähtenyt ihan hetken mielijohteesta. Tällä hetkellä fiilis on helpottunut, aluksi oli sekava ja jännitin, että mitä seuraavaksi. Aattelen kuitenki, että päivä kerrallaan ja se oma juttu löytyy kyllä. Vaikka en todellakaan itekään tiedä, mitähän se mahtaa sitten olla. 

 

 

Voi olla, että jos on huono olla töissä, niin miltä työkavereista tuntuu, jos aina valittaa. En tiedä. Tätäkin koitin ite ajatella, koska voivottelin niin kauan mun ystäville. Töissä. Ei varmaan kovin motivoivaa heille, mut silti he oli niin ihania, että jakso kuunnella ja olla tukena.

Sitten tää blogi. Halusin aloittaa, vaikka jännitti. Oon haaveillut tästä jo viimeisen vuoden. Aina löyty joku -mutta-, ettei muka voi. Ei oo nimeä, ei oo ideoita tai mitä jos ideat loppuu kesken. Jos joku nauraa. Laitoinkin muille bloggaajille neuvo kyselyitä, että apuua! He rohkaisi. Ei oo kun alottaa, niin siitä se lähtee. 

Aina jotain. Ikuisuusprojekti. Sitä tää on. Elämä. Työ. Sisustaminen. Ei ne koskaan tunnu olevan valmiita, mutta se on ehkä ihan kivakin niin. Mitä tekisin, jos kaikki ois valmista? Aika synkkä aihe aloittaa, mutta mitä sitten, tää tuntu just hyvältä tällä hetkellä. Avata tää, koska uskon, että en varmaan oo ainoa, joka painii näiden asioiden kans ja miun mielestä, tästä ei vaan ehkä puhuta tarpeeks.

 

♥ : J