Pienestä pitäen olin yrittänyt ymmärtää muiden käyttäytymistä ja tunteita. Mietin ja etsin syitä niihin heidän nykytilanteesta, kenties menneistä tapahtuneista.  Se johti siihen, että vaadin itseltäni aika mahdottomia ihmissuhteissani. Koin olevani vastuussa muiden tunteista. 

Tahdoin säästää ympärilläni olevat pahalta tunteelta. Jos näin kuitenkin kävi,  niin tunsin hirvittävää syyllisyyttä ja huonoa omatuntoa. Miksen pystynyt parempaan?

Turvattomuuden tunne huokuu alitajunnasta. Osansa elämäni on jo ottanut siitä.

En halua ottaa vastaan toista. En pysty siihen.
Elämäni tasapaino on uhattuna, kun siihen tulee toinen täynnä rakkautta, lämpöä ja läheisyyttä.

En kai koskaan tule kokemaan oloani turvalliseksi toisen kanssa ennen kuin uskallan heiluttaa tunteitteni vaakakuppia.

Kenties siksi olen tehnyt suuria ja nopeita muutoksia sekä valintoja elämässäni. Ne toimivat trampoliinina pois korkeuksiin.

Onnelliselta ja tasapainoiselta ulospäin näyttävä minä on tyypillinen kulissi. 

 Samanlaisia parisuhteenikin ovat olleet. Olevat.  Se hämäsi ehkä kaikkia muita paitsi itseäni, sopeutumisen mestaria. Hymyilemisen mestaria.

Miten saan elämäni vaateriin? Miten pääsen vapaaksi omasta vankilastani?

Haluan lakanoistani pakoköyden.