Suudelmia ja jogurttipähkinöitä

Se suhteeni alkoi silloin, kun kävin pohjalla tutkimassa minkälaista on muta ja kasvaako siellä jotain.
Enää en jaksanut tehdä mitään. En käydä töissä, en joogata, en keittää kahvia, en nousta raitiovaunuun, tai siitä pois. Enkä jaksanut unelmoida.
Suhde alkoi siinä kohtaa, kun vaununi lähti uudelleen kiertämään elämän rataa jäätyään jumiin hetkeksi alamäen loppusyvennykseen. Hyppäsit kyytiin.
Olit perämieheni. Niin hassulta kuin se nyt kuulostaakin olit se, joka tuuppasi minut taas jatkamaan matkaani kohti seuraavaa nousua ja kaltevuutta, tasankoa ja laskua, pohjaa ja nousua, vauhtia ja kiemurtelua.

Halailua ja maki-rullia.

Kyllä siellä mudassa kasvoi jotain. Olin maailman onnellisin ja epäilevin nainen. Kaikki oli viatonta uudessa alussa. Tunsin olevani neitseellinen siinä herkkyystilassa, joka tulee ainoastaan -elämä-voittaa-sittenkin- tunteissa. Epäilin kerrassaan koko tilanteen ja elämän todellisuutta. Kerjäsin rakkautta, heitin märän pyyhkeen kehään, juoksin vastaan ja päin. Tekstiviestit olivat kauneimpia ikinä ja perhoset lensivät vatsassani toisiaan päin juopuneina.

Rakastelua ja nikotiinipurkkaa. 

Hetket olivat kiihkeitä, hetket olivat ahdistavia. Juoksimme toisiamme karkuun, otimme aikaa kiinni. Lopetimme haaveilun ja aloitimme uuden unelmoinnin. Aloin elämään. Aloin nousta kohti jotain muuta. Kunnes yht’äkkiä huomasin, olin ilman perämiestäni. Olin lopettanut jotenkin hänen kaipaamisen ja olin aloittanut korvaushoidon.

Kiroilua ja aamupuuroa.

Sen näki miten pidit päätäsi, välttelit katsettani. Sen tunsi, kun kaverisi olivatkin hetkittäin tärkeimpiä. Turmeltuneet unelmat olivat parisuhteen loputon kuilu.

Tuskaisia tiloja ja viiniä.

Ilmiselvästi turhauduin. Heiluin baarissa. Juoksin pururadalla. Meditoin. Yritin keskustella. Olin vittumainen. Olin välinpitämätön. Nauroin. Yritin koskettaa. Nukuin toisen luona. Vain nukuin.

Huutoa ja kahvia maidolla.

Aamulla kosketit, en sietänyt. Halusit jutella, en pystynyt. Koitin selvitä monesti. Selvittää. Veit lounaalle. Ostit lahjoja. Hymyilimme. Olin vuoristoradan pohjalla. En jaksanut enää yrittää. En uskonut enää meihin. En uskonut, että kestäisin kohdata turmeltuineiksi menneitä haaveita. Meistä ei enää tulisi lotuskukkaa.

Palautettu avain ja liian paljon hattaroita.

Oksettaa. Olo oli kuin olisin syönyt pussillisen vaahtokarkkeja. Helpottaa. Olin surullinen meidän puolestamme. Sinun puolestaai. Oliko nyt sen hetken aika, kun tajuaa ehkä hetken liian myöhään, että lahjat joista luuli tulevansa onnelliseksi, ei enää ilahduta.

Istuin 20 minuuttia ystäväni saunassa. Levitin saunahunajaa kasvoilleni. Mietin kenelle annan vara-avaimeni.

 

Mietin edelleen.