Ahdistuksen anatomia

Luen Hesarista juttua Suomen rikkaimman promillen ajatuksista. Iltapalalla ahdistus kuristaa kurkkua. Mieleni on tehnyt jutun perusteella salamannopean ja hyvin pitkälle viedyn päätelmän todellisuudesta:

Rikkaat ihmiset johtavat maailmaa.

Rikastuessaan ihminen menettää kykynsä empatiaan ja yhteyden kokemiseen oman ryhmänsä ulkopuolelle.

Maailma on menossa kohti valtavaa ympäristökatastrofia, joka horjuttaa vakavasti yhteiskuntien perinteisiä turvaverkkoja. Hyväkään valtio ei välttämättä kestä.

Rikkaat ihmiset eivät auta pitämään yhteiskuntia eheinä.

Kun kaikki menee huonosti, rikkailla on edelleen rahansa tai vähintään he ovat varautuneet.

He eivät tule kohtelemaan meitä hyvin.

Tämänkaltaisia maailmanlopun skenaarioita mieleni tuottaa harva se päivä. Ne voivat olla totta tai olla olematta. Ajatuskulku kuvaa kuitenkin hyvin sen, mitä ilmastoahdistus on.

Kun tieteen viestin on sisäistänyt, arkinen maailmamme näyttäytyy käsittämättömän hauraana. Sitä uhataan joka puolelta. Tänä iltana sitä uhkaavat rikkaat – tai oikeammin Hesarin jutun antama kuva rikkaiden ajatuksista, huomenna jokin muu.

Yhteistä ahdistuksen hetkille on niiden totaalisuus. Maailma muuttuu hetkessä mustimman dystopiaelokuvan kaltaiseksi, vaikka en usein edes tiedä, mitä konkreettisesti pelkään. Kaiken tuntemani ja rakastamani yllä vain väijyy sanaton, järkyttävä uhka.

Joskus olo helpottuu, kun ahdistuneen ajatuskulun kirjaa ylös mahdollisimman tarkasti. Sen johtopäätökset eivät aina kestä lähempää tarkastelua.

Joskus mikään ei auta. Silloin lohduttomuuden viimeisellä reunalla takerrun ajatukseen: ei tämän ihmisten maailman loppu luultavimmin ole pelkäämäni totaalipimeä painajainen vaan arkista kurjistumista. Sen keskellä rakastutaan, kokataan, tylsistytään, nukutaan ja kasvatetaan lapsia.

Lupasin blogin kuvauksessa, ettei täällä olla toiveikkaita. En kutsuisi tätä toivoksi.