Ensimmäinen
Herätyskokouksissakin kiihkeimmin todistavat viimeisimpinä kääntyneet.
Näin lohkaisi Paavo Väyrynen helmikuussa Sanomatalon vaalitentissä nykyisestä ilmastovouhotuksesta. Minä olen näitä viime aikojen käännynnäisiä. Ja olkoon tämä nimetön blogi purkautumisväylä kiihkeydelleni.
Olen viimeiset viikot ollut jälleen kerran ilmastoahdistuksen tai oikeastaan tällä kertaa ilmastoturhautumisen kuopassa. Niin kuin ehkä tiedätte, nämä olot seuraavat toisiaan toistuvissa sykleissä: ahdistus/turhaumus – sykkivä toiminta – tasaantuminen – ahdistus. Vaikka oikeastaan vasta edellinen mielen ilmastosykli päätyi minun kohdallani todelliseksi toiminnaksi.
Aiemmin pääni toimi vuosia näin: ahdistus – ajatusten harhauttaminen – olon tasaantuminen. Elin monta vuotta työn puolesta niin henkisesti kuormittavaa elämää, ettei ilmastoahdistuksen kunnolliseen kohtaamiseen ollut voimia. Se pyöri mielen pohjalla toivottomuuden möykkynä, jota tuskaisesti yritin tökkiä sivummalle. Mutta viime vuonna ennen esikoiseni syntymää tuli yhtäkkiä aikaa, rauhaa ja tilaa, ja sen myötä lopultakin toimintaa.
Olen viimeisen vuoden aikana muuttanut elämääni. Olen lakannut käytännössä syömästä lihaa, vähentänyt reilusti maitotuotteiden kulutusta, lopettanut lomalentämisen, muunnattanut auton käymään jätteestä tehdyllä etanolilla ja vähentänyt sen käyttöä, kulkenut junalla ympäri Suomea ja uskaltautunut ensimmäistä kertaa puhumaan ja kirjoittamaan avoimesti ilmastoasioista sosiaalisessa mediassa.
Miksi sitten aloitan nimettömän blogin? Avainsana on turhaumus. Tai ehkä jopa suuttumus. Avainsana on: hankalat tunteet.
Siskoni itki joitakin kuukausia sitten puhelimessa pahaa oloaan ja uupumustaan töissä vetämästään ilmastoprojektista, jonka oli omasta aloitteestaan käynnistänyt ja jota joutui kaikin voimin puskemaan eteenpäin periaatteessa valveutuneessa, mutta käytännössä nihkeän muutosvastarintaisessa firmassa. Siskoni kiteytti hyvin ilmastoahdistuneen, muutoksen ajamisen oikeastaan velvollisuudekseen tuntevan ihmisen osan. Hankalille tunteille ei ole sijaa.
Jos haluaa vielä heräämättömien ihmisten toimintaan muutosta, oli se sitten työpaikalla, perheessä, lähipiirissä, taloyhtiössä tai missä ikinä, on oltava realisti. On paketoitava muutosehdotuksensa houkuttelevasti, valmistauduttava huolella ja iloittava pienestäkin edistyksestä.
Sen sijaan sen kosmisen tuhoutumisen tuskan, jonka on hetkeä aiemmin sullonut sopivan pieniin ja jopa houkutteleviin ilmastopaketteihin (”Firmalle sähköauto! Tuo edistyksen ja ekoteknologian hivelevä lippulaiva!”), sen ilmastoahdistuja joutuu käsittelemään yksin. Tästä syystä siskoni pitää mustia päiväkirjoja. Ja soittelee aina välillä minulle.
Ja tästä syystä minä aloitan tämän blogin.