Naurettavan suuri ahdistus
”Tämä on sentään vain maapallon kokoinen asia.” Tällainen absurdi lause lohdutti minua muutama päivä sitten.
Olin kylässä siskollani (en sillä Mustia päiväkirjoja pitävällä, vaan toisella) ja ajauduimme keskusteluissa ilmastoahdistuksen syvään päähän.
Luisuminen lähti ihan harmittomista teemoista – kasvisruoan helppoudesta, tästä blogista ja siitä, miten muovi ei ole Suomessa merkittävä ongelma ja miten sen kanssa angstaaminen on täällä kovin turhaa.
Noin puolen tunnin päästä istuimme edelleen keittiönpöydän ääressä ja olimme keskellä maailmanloppua. En halua edes kertoa, mitä kaikkea puhuimme. Minua itketti.
Jonkin ajan kuluttua kömmimme hieman täristen ja nieleskellen maailmanlopustamme ja siskoni totesi: ilmastoahdistus on naurettavan suuri ahdistus.
Se on totta. Miten voi käsitellä asiaa, jonka skaala ulottuu kurkun muovikääreestä H&M:n farkkujen kautta kaiken loppuun? Sen mittaluokat ovat yksinkertaisesti poskettomia. Se on aivan liian suuri asia käsitettäväksi joka hetki.
Ihmisen mieli toimii ilmastokriisin suhteen jotakuinkin samoin kuin kuoleman kanssa. Sitä ei voi käsittää kuin vain pienen palan kerrallaan.
Luulen, että tämä kuoleman kaltainen valtavuus on myös suuri selittävä tekijä sille, miksi ihmiset turvautuvat ilmastokriisin edessä mitä ihmeellisimpiin ajattelu- ja toimintamekanismeihin.
Voi takertua vaikkapa niihin muovipilleihin. Voi sairastua ilmastoanoreksiaan. Voi kieltää kaiken ja kirjottaa vimmaisesti denialistisia kommentteja Twitterissä. Voi syyttää kaikesta Kiinaa. Voi ryhtyä täydeksi kyynikoksi ja panna haisemaan maailmanloppua odotellessa.
Mitä minä itse teen? Seilailen ilmastoahdistuksen ja -helpotuksen aalloilla.
Tulin ravisteltuna siskon luota kotiin, mutta kumma kyllä, olen ollut viime päivät hämmentävän onnellinen. Lapsesta, pesukoneesta, kirjaston kirjahyllystä, puolukoista ja syksystä.
Ilmastokriisin käsittämisen ikkuna on armollisesti (joskin hetkellisesti) sulkeutunut.
Lisää ahdistuksen syvää päätä: