Olen oppinut viimeisen vuoden aikana seuraavan asian:

arjen muuttaminen päälinjoiltaan ilmastoystävälliseksi on huomattavasti helpompaa kuin terveellisesti syöminen, laihduttaminen, karkkilakko tai säännöllisen liikuntaharrastuksen ylläpitäminen.

Ei mene kuin hetki, ja uudenlainen arki on normaalia. Lähi-Prisman lihahyllyn ohittaa autopilotilla, kaupoista ei tartu mukaan heräteostoksia ja mielessä lakkaa kimeltämästä syyslomamatka aurinkoon.

Kun aika ja motivaatio ovat kohdallaan, muutosten tekeminen on jopa hämmentävän vaivatonta. Suurin kynnys on ryhtyminen, kuten niin monessa muussakin asiassa.

Arkiset muutokset ovat siis olleet helppoja. Niistä saa myös päivittäin pientä kestävämmän elämän mielihyvää. Mikä tässä varsin ruusuiselta vaikuttavassa kuvassa sitten herättää hankalia tunteita?

Tällä kertaa ahdistuksen ydin on: mitä ihmettä seuraavaksi?

En näe mieltä paneutua yhä syvemmälle arkielämän ilmastotekoihin. Kun arjen päälinjat ovat kunnossa – lentomatkailu minimissä, ruokavalio kasvispainotteinen, liikkuminen mahdollisimman vähähiilistä ja asuinneliöt sekä kuluttaminen kohtuullisella tasolla, muu on nopeasti aika merkityksetöntä hifistelyä.

En toki sano, etteikö elämäänsä kannattaisi hiljalleen viilata mahdollisimman lähelle kestäviä kahden tonnin vuosipäästöjä, mutta tähän ei mielestäni kannata hirttäytyä.

Kahden tonnin tavoitteeseen pääseminen vaatii suomalaisen yhteiskunnan perusrakenteiden muutosta kuten kaukolämmön fossiilisista luopumista.

Ilman näitä rakennemuutoksia oman hiilikuorman tiristäminen on minusta jopa resurssien hukkaamista. Arki menee pikkuasioiden kyttäämiseksi, eikä aikaa ja energiaa jää muuhun, mahdollisesti huomattavasti vaikuttavampaan toimintaan.

Julistan siis: jos olet tehnyt elämässäsi ilmaston eteen edellä listatut perusmuutokset, ole vapaa! Älä tuhlaa aikaasi muovipillien miettimiseen (jos et saa siitä mielihyvää). Älä ahdistu kaupan muovikassista. Ne ovat suuressa kuvassa kärpäsen kakka.

Mutta jos vielä haluat tehdä lisää ilmaston eteen, tule kanssani ahdistuneesti pohtimaan, mitä se voisi olla.

Yksi suurimpia ahdistuksen aiheitani tällä hetkellä on se, etten tiedä tarpeeksi. Mitä on päästökauppa? Miten se toimii? Mitä muissa maailman maissa tapahtuu tällä hetkellä ilmastoasioissa?

Greta Thunberg totesi omaan ihastuttavaan tyyliinsä jossakin alkuaikojen haastattelussa näin, kun häneltä penättiin keinoja ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi:

En minä tiedä, mitä pitäisi tehdä. Minä olen lapsi.

Minä olen aikuinen. Minun pitäisi tietää. En väitä, että voisin ymmärtää ilmastotieteen kovaa ydintä ja kaikkea monimutkaisuutta. Sen sijaan minun on tiedettävä sen verran, että osaan olla kriittinen kansalainen, keskittää voimani oikein ja vaatia äänestäjänä järjellistä ilmastopolitiikkaa.

Voi siis olla, että tulevaisuudessa tämän blogin sisältönä ovat tunnepuheenvuorojen lisäksi Ahdistuksen Ilmastoakatemian oppimispäiväkirjat.