Kroatian Pula jätti kylmäksi. Paikka oli ihan kiva, mutta ei mitenkään erityinen. Vietin Pulassa viisi yötä ja neljä päivää. Kolme päivistä vierähti pienellä ja kiireisellä Verudelan rannalla. Pulan parasta antia oli oopperaesitys, Aida. Tämä oli mykistävä kokemus.
Toisaalta rennon letkeät päivät rannalla tekivät minulle hyvää. Oli aikaa pysähtyä, olla ja ajatella. Pohdin tuolloin reissun aikana kohtaamiani ihmisiä ja heiltä kuulemiani elämäntarinoita.
Muistelin kuinka Budapestissa japanilaisen konserttipianistin silmät syttyivät, kun hän kuuli minun olevan Suomesta. Hän kertoi rakastavansa Sibeliuksen sävellyksiä ja samaan hengenvetoon hän ilmoitti olevansa feministi. Hän halusi keskustella kanssani suomalaisuudesta ja miesten sekä naisten välisestä tasa-arvosta.
Ajattelin kroatialaisen taksikuskini silmiä, joiden pilke sammui, kun hän kertoi työstään Irakin sodassa. Tarinoidessaan hän katsoi minua auton peruutuspeilin kautta silmiin ja totesi hiljaa, ”en tappanut ketään”. Hän kertoi myös kyynelsilmin, kuinka hän oli saanut kokea elämässään paljon hyvää. Hän oli toiminut yrittäjänä, opettajana, turvamiehenä sodassa ja nyt taksikuskina. Hän näytti minulle valokuvia puhelimestaan. Näky isoista sotilaista rynnäkkökivääreineen sai minut nielaisemaan. Hän kysyi ylpeänä, tunnistanko hänet kuvasta?
Muistin iäkkään englantilaismiehen helpottuneen katseen. Olin auttanut hänet edellispäivänä rannalta pyörineen kotiin ja toimittanut sairaalaan. Hän oli kaatunut kylpyhuoneessa ja murtanut ranteensa. Hän oli kovin kiitollinen saamastaan avusta ja minä olin vuorostani ilahtunut siitä, että kykenin auttamaan.
Muistelin hetkeä, kun vein pyykit kuivumaan ja kroatialainen isoäiti kasteli yläkerran parvekkeella kukkiaan. Hän elehti vimmatusti käsillään ja ihmetteli, kun en puhunut italiaa. Keskustelimme ilman yhteistä kieltä kukista, kukkien kastelusta ja sateesta. Hän katseli puuhiani hyvin tarkkaavaisin silmin kuten isoäideillä on tapana.
Ajattelin kuinka tunsin pelkoa Budapestin bussiasemalla, kun vahvasti päihtynyt mieshenkilö lähestyi minua siksakkia kävellen. Hän ei osoittanut näkevänsä minua tai ketään muutakaan. Me kaikki muut näimme hänet kyllä. Kävin kamppailua itseni kanssa. Siirrynkö vai jäänkö penkille istumaan. Päätin jäädä. Mies tuli istumaan penkkini päähän. Pian hän valahti jalkojani vasten. En uskaltanut siirtyä, koska mies olisi tuolloin kaatunut ja lyönyt päänsä lattiaan. Ihmiset katsoivat meitä. Minulle peukutettiin. Meitä luultiin pariskunnaksi. Yritin herätellä miestä. Hän ei reagoinut yritykseeni. Hän hengitti, mutta ei katsonut minuun. Hän oli omissa maailmoissaan. Pian vartija tuli tarkkailemaan tilannetta. Lopulta mies heitettiin bussiasemalta ulos. Tuntui pahalta. Saiko hän mistään apua? Miten hänen kävi? Olisiko minun pitänyt tehdä jotain?
Tällä reissulla olen oppinut, että miten tylyä on, jos kohdellaan tylysti. Opin miltä tuntuu tulla ohitetuksi, olla näkymätön tai syrjitty. Olen kuitenkin itse syyllistynyt samaan. Muistin kuinka helppoa oli painaa katse tiukasti alas, kun kolehtia anovat kädet ojentuivat minua kohden kadulla.
Mietin, että miksi ohitin katsomatta? Katsominen tuntui sopimattomalta ja tunkeilevalta. Joten ohitin ja jätin kohtaamatta. Tämäkö sitten on sopivaa käytöstä? Käytökselläni sain todennäköisesti toisen ihmisen tuntemaan itsensä näkymättömäksi ja arvottomaksi.
Kirjoittaessani tätä ymmärrän tulleeni lähemmäksi itseäni. Ymmärrän, kuinka tärkeää on kohdata ihminen ihmisenä, vaikka joskus se tuntuisi vaativan enemmän rohkeutta, kuin ajattelee sillä hetkellä omaavansa.
Kaikki lähtee sisältäpäin. Kun uskaltaa ensin kohdata itsensä, on paljon helpompaa kohdata toinen ihminen ja olla läsnä hetkessä.
