Kokemuksia Kroatian Pulasta

Tämä on kolmas kokonainen päiväni Kroatian Pulassa. Sataa vettä, joten vietän hyvällä omallatunnolla kotoilupäivän. Pesen pyykkiä, tiskaan ja käyn ruokakaupassa.

Olen tyytyväinen valitsemaani kotimajoitukseen. Kaksio on siisti ja hyvin varusteltu. Olen tutustunut talon eloisaan isoäitiin ja vuokraemäntääni. Oloni on varsin kotoisa. Aamuisin on tuntunut suorastaan luksukselta hakea tuoreet sämpylät lähileipomosta, keittää expressot ja nauttia näistä molemmista kiireettömästi omassa rauhassa.

Pulan keskustassa on pieniä butiikkeja, ravintoloita, kahviloita, museoita ja venesatama. Tunnelma on viihtyisä. Turisteja on, mutta ei tungokseen saakka. Vastaan kävelee enimmäkseen pariskuntia.

Kaupunki on vahvasti italialaisvaikutteinen, mikä kuuluu ja näkyy katukuvassa. Ravintoloiden ruokalistoilta löytyy pizzaa, pastaa, pihvejä, salaatteja, kalaa ja äyriäisiä.

Areena on kaupungin helmi ja se on yksi maailman suurimmista amfiteattereista. Areenalla järjestetään konsertteja, baletti- ja oopperaesityksiä sekä filmifestivaaleja. Torstaina istuin areenan katsomossa tähtitaivaan alla seuraamassa Giuseppe Verdin oopperaa, Aidaa. Tämä oli varsin huikea kokemus!

Verudela beach on alueen suosituin ranta, jonne pääsee keskustasta kätevästi paikallisbussilla. Ranta on pieni ja kivikkoinen. Omaa tilaa löytyy niukasti vain rantapyyhkeen verran. Rannalla on palveluita mm. ravintola ja Sup-lautavuokraamo.

Lomailu Pulassa on sujunut verrattain leppoisasti. Kohtelu on ystävällisempää kuin Zagrebissa, mutta palvelukulttuurissa on kehittämisen varaa.

Matkustaisinko tänne uudelleen? Kyllä, mutta joko puolisoni tai ystäväni seurassa. Seuraavalla kerralla vuokraisin auton ja tutustuisin laajemmin Istrian niemimaahan.

kulttuuri matkat oma-elama

Teurasauton inspiroima vegehaaste

Istun bussissa matkalla Zagrebista Pulaan. Itken, mahassa velloo ja oksettaa. Kyyneleet vierähtelevät aurinkolasien takaa poskilleni. Yritän pyyhkiä niitä huomaamattomasti. Vaikka mitä väliä sillä on, että itken? Se on merkki inhimillisyydestä. Ja siitä, että kärsin, mutta lehmät kärsivät enemmän.

Näkymä täyteen ahdatusta teurasautosta helteisellä moottoritiellä polttaa verkkokalvoillani. Lehmät seisovat kuin sillit purkissa turvat kaltereiden välistä ulostyöntyen. Näen kuinka niiden sieraimet haukkovat ilmaa ja silmät ovat täynnä hätää, pelkoa ja pakokauhua.

Miten me ihmiset voimme olla näin julmia eläimille? Luonnolle ja toisillemme?

Tämä näky muistuttaa minua siitä, kun näin Gambiassa elävän lehmän köytettynä kärryille. Lehmä makasi kyljellään. Sen kaulavaltimo sykähteli hurjasti sydämen sykkiessä pelosta. Olimme tuolloin jokilautalla ja kysyin oppaalta, että mitä tuolle lehmälle tehdään? Opas katsoi minua naurahtaen ja vastasi, ”what do you think?”. Tiesinhän minä. Lehmä parka oli päätymässä ihmisten ravinnoksi.

En voi pelastaa koko maailmaa, mutta omalta osaltani voin tehdä eettisesti kestävämpiä valintoja. Tästä eteenpäin sanon, kiitos ei, punaiselle lihalle.

Tämän kokemuksen myötä haastan sinut syyskuun kestävään vegehaasteeseen (tästä aiheesta kirjoitan myöhemmin lisää). Toivottavasti olet mukana! Jaetaan yhdessä ideoita ja reseptejä vegehaasteen toteuttamiseksi sekä kotona että työpaikoilla.

Tehdään tästä maailmasta meille kaikille parempi paikka olla ja elää.

Yhdessä olemme enemmän. Tehdään hyvää ja valitaan viisaammin!

hyvinvointi syvallista ajattelin-tanaan vastuullisuus