Teurasauton inspiroima vegehaaste

Istun bussissa matkalla Zagrebista Pulaan. Itken, mahassa velloo ja oksettaa. Kyyneleet vierähtelevät aurinkolasien takaa poskilleni. Yritän pyyhkiä niitä huomaamattomasti. Vaikka mitä väliä sillä on, että itken? Se on merkki inhimillisyydestä. Ja siitä, että kärsin, mutta lehmät kärsivät enemmän.

Näkymä täyteen ahdatusta teurasautosta helteisellä moottoritiellä polttaa verkkokalvoillani. Lehmät seisovat kuin sillit purkissa turvat kaltereiden välistä ulostyöntyen. Näen kuinka niiden sieraimet haukkovat ilmaa ja silmät ovat täynnä hätää, pelkoa ja pakokauhua.

Miten me ihmiset voimme olla näin julmia eläimille? Luonnolle ja toisillemme?

Tämä näky muistuttaa minua siitä, kun näin Gambiassa elävän lehmän köytettynä kärryille. Lehmä makasi kyljellään. Sen kaulavaltimo sykähteli hurjasti sydämen sykkiessä pelosta. Olimme tuolloin jokilautalla ja kysyin oppaalta, että mitä tuolle lehmälle tehdään? Opas katsoi minua naurahtaen ja vastasi, ”what do you think?”. Tiesinhän minä. Lehmä parka oli päätymässä ihmisten ravinnoksi.

En voi pelastaa koko maailmaa, mutta omalta osaltani voin tehdä eettisesti kestävämpiä valintoja. Tästä eteenpäin sanon, kiitos ei, punaiselle lihalle.

Tämän kokemuksen myötä haastan sinut syyskuun kestävään vegehaasteeseen (tästä aiheesta kirjoitan myöhemmin lisää). Toivottavasti olet mukana! Jaetaan yhdessä ideoita ja reseptejä vegehaasteen toteuttamiseksi sekä kotona että työpaikoilla.

Tehdään tästä maailmasta meille kaikille parempi paikka olla ja elää.

Yhdessä olemme enemmän. Tehdään hyvää ja valitaan viisaammin!