Elämäni rauniot… Olen tässä jo toista viikkoa raivaamassa kaatuneen yritykseni ja koko elämäni raunioita. Surutyö. Tiedän, että se on tehtävä. Pakko siivota pois. Heittelen roskikseen kelpo ja joillekin tarpeellinen tavara, koska en pystynyt sitä saamaan pois käsistä. Hyväntekeväisyys olisi ottanut vastaan, jos minä olisin toimittanut se jonnekin. En minulla ole mitään konstia, miten saan muutaman sadan kilon satsi heille. Eikä heillä. Tyhmä umpikuja.

Roskiin joudun heittämään omia henkilökohtaisia tavaroita, joita en pääse säilyttämään missään. Kuvia, koriste-esineitä, joilla tonneittain tunnearvoa. Vaatteista saan pitää vain ne, jotka  mahtuvat matkalaukkuun.

Luonto on yhtä itkuinen kuin minäkin. Harmaa tulevaisuus odottaa meitä molempia. Saadaan nähdä, elänkö talven yli.

Ainoa toivo, että kevät tulee joskus. En tiedä, tuleeko minun kevät enää koskaan. Mutta kun toivo kuolee viimeisenä.