Ian McEwan: Sementtipuutarha

Summa summarum: Ian McEwanin esikoisromaani on hirveä kirja. Se on ahdistava, kieroutunut, puistattava, vangitseva ja taidokas psykologinen romaani, joka sisältää kaikki McEwanin myöhemmän tuotannon ainekset. Suosittelen lämpimästi.

Arvio: Sementtipuutarha (Otava 2009, alunp. Kirjayhtymä 1980) kertoo neljästä sisaruksesta, joiden vanhemmat kuolevat peräkkäin vähän mystisellä tavalla. Perheen omituiseen tunnelmaan sopii hyvin sekin, että lapset hautaavat viimeisen vanhempansa, äidin, sementissä talon kellariin.

Sitten he jatkavat perhe-elämää. Kuulostaa jokaisen teinin unelmalta: ei vanhempia, sääntöjä, siivousta, peseytymistä tai läksyjä. Vain ikuinen kesä ja vastuuton vapaus.

Kuten arvata saattaa, ei mene niinku Viisikossa. Nuorin lapsista on kuusi, vanhin kuusitoista. Rooleja aletaan jakaa uudelleen railakkaammin kuin uusioperheissä ikinä ja teini-ikäisten nuorten hallitsemattomasti purkautuva seksuaalisuus tuo kuvioon oman erikoisen twistinsä.

McEwan on taitava alitajunnan syövereiden kuvaaja. Eniten ahdistusta herättää se, mitä ei sanota. Lukittuja huoneita ja arkkuja, mätänevää ruokaa, kärpäsiä, kellarista leviävä vähitellen voimistuva haju ja maailmaan hylätyt, yksinäiset, itkuiset ja hitaasti sekoavat lapset.

Jos tästä tehtäisiin elokuva, en pystyisi katsomaan.

Pahinta kirjassa on se, että McEwan onnistuu kuvaamaan tapahtumien kulkua jotenkin uskottavasti. Lasten maailman kieroon kasvamisen, epäonnistuneen aikuisuuden harjoittelemisen ja oman perheen suojelemisen logiikan ymmärtää. Lasten päähänpistosta, kuolleen äidin piilottamisesta kuin piiloleikissä kasvaa hirveä, peruuttamaton kierre. Sitähän voisi sattua, kaikille?

Valmiita vastauksia ei anneta eikä mitään selitetä puhki: syntyy käsitys, että perhe ei ole ollut ihan normaali alunperinkään, mutta miksi, se jää arvailun varaan. Tässäkin romaanissa availlaan niitä ihmismielen jemmoja, joita mieluummin olisi tutkailematta.

McEwan on tyhjentänyt vain 130-sivuiseen esikoiseensa melkoisen potin. Myöhempi tuotanto alkaa tuntua tähän verrattuna melkein sivistyneeltä ja hillityltä, mutta joka tapauksessa on kiinnostavaa nähdä kirjailijan oman kädenjäljen ja nerokkuuden olleen mukana alusta asti.

Kenelle: McEwan-faneille tai niille, jotka haluavat testata tyyliä tiiliskivien sijaan. Kotipsykologeille. Niille vanhemmille, joiden mielestä lapset pärjäävät ihan kivasti ilman aikuisia.

Alkulause: ”En tappanut isääni, mutta joskus minusta tuntui että autoin hänet matkaan.”

Jälkimaku: Melkoisen vahva statement siitä, mitä tapahtuu, kun vanhemmuus on hukassa. Toivoisin tämän olevan fiktiota.

Starat (1-5): Neljä.