Jenny Erpenbeck: Vanhan lapsen tarina
Summa summarum: Jatkan valitsemallani linjalla entisten sosialististen maiden nousevan kirjallisuuden ylistystä. Itäberliiniläiseen perheeseen syntyneen Jenny Erpenbeckin (s. 1967) esikoisromaani Vanhan lapsen tarina (Avain 2011) ei päästä otteestaan. Kadulta löydetään tyttö, jolla on vain ämpäri kädessään eikä tietoa tai muistikuvaa mitään muusta. Niinpä hänet sijoitetaan lastenkotiin. Kuka tyttö on ja miksi? Varaudu lukemaan yhdeltä istumalta.
Arvio: Erpenbeckin kieli on hämmentävää. Pitkillä tiukoilla päälauseilla hän luo oudon, kafkamaisen maailman, jonka keskiössä elää hylätty ja hylätyksi haluava tyttö. Vähintään yhtä kiinnostavia ja raadollisia ovat ympäristön reaktiot, sekä aikuisten että muiden lasten.
Omituisinta on se, miten sitkeästi mitään muistamaton lapsi ehdoin tahdoin haluaa kiusatuksi ja nauttii asemastaan koulun arvoasteikon alimmalla ja hyljeksityimmällä portaalla. Tarina kuvataan äärimmäisen etäännytetysti ja lukija tuntee kaikesta kiusaamisesta huolimatta sääliä tyttöä kohtaan vain ajoittain.
Äärimmäistä on myös tytön vastenmielisyys: hänet kuvataan muodottomaksi ja hahmottomaksi, ympäristön mielestä kerta kaikkiaan luotaantyöntäväksi olioksi. Jotain vikaa tai poikkeavaa tytössä selvästi on, mutta lukija ei saa kiinni siitä, mitä:
”Opettajan on katsottava häntä vastentahtoisesti. Opettaja ei voi kuin ihmetellä tuota otusta. Otus esittää puomilla laimeaa liikehdintää. Kuin maailmanalun vedestä kuivalle maalle siirtyminen. Tai tyttö juoksee ja juoksee, ja on pitkän juoksunsa päätteeksi valju kuin paperi.”
Ei tarvitse lukea kirjallisuustiedettä ymmärtääkseen, että tässä on nyt kuvattu hyvin klassinen toinen. Eikä tarvitse lukea valtiotiedettä ajatellakseen, että lastenkodin muurien suojaan väkisin hakeutuva tyttö on kuin Itä-Berliinistä Länsi-Berliinin puolelle heitettu ossi. Kömpelö, köyhä, muistinsa ja historiansa menettänyt, todellisuudesta vieraantunut muukalainen.
En muista kovin usein lukeneeni yhtä vaikuttavaa ja järkyttävää kuvausta toiseudesta. Voisin kuvitella, että kuka tahansa vieraaseen kulttuuriin tai maahan vasten tahtoaan heitetty ihminen saattaisi löytää tästä jotain tuttua.
Tyttö haluaa hautautua näkymättömiin ja kätkeä oman persoonansa, joka vaikuttaa siltä, että sitä ei ole. Joku tai jokin on riistänyt häneltä ihmisyyden, ja vain lyhyet välähdykset antavat pieniä viitteitä hänen historiastaan.
Lopulta ympäristö alkaa käyttää häntä hyväkseen omana uskottunaan, sillä persoonaton ja tahdoton olento sopii muiden persoonan jatkeeksi täydellisesti.
Juonta paljastamatta voi kertoa sen verran, että lopulta teemaksi nousee suuri valhe. Pidän kirjoista, jotka onnistuvat yllättämään. Esikoisteoksena kirja on uskomattoman kypsä ja persoonallinen.
Puhuin kirjasta töissä kollegoiden kanssa ja kuulin loppuratkaisusta täysin erilaisen, mutta tietysti ihan yhtä oikean tulkinnan, mikä tekee kirjasta vielä moniulotteisemman. Ratkaisua miettiessäni palaan itse jostain syystä ensimmäisen sivun ämpäriin ja kuvittelen keksineeni vastauksen siitä: se on liian korostettu ollakseen vain ämpäri. ;)
Vanhan lapsen tarina on karu kuvaus ihmisen pimeästä puolesta, siitä, miten helposti potkimme potkittuja tai syrjimme sitä, mitä emme ymmärrä. Kuulostaa lievästi ajankohtaiselta.
Kenelle: Niille, joiden mielestä Berliini on Euroopan ”it”-kaupunki. Ei vaikea, mutta vaatii vähän yrittämistä. Erpenbeck on Euroopassa palkittu ja lähes parillekymmenelle kielelle käännetty – siitä suositus trendikkäille Berliini-faneille intellektuellien lisäksi. ;) (Tai trendikkäille JA intellektuelleille Berliini-faneille.)
Alkulause: ”Kun tyttö löydettiin, hän seisoi öisellä kadulla tyhjä ämpäri kädessä, kauppakadulla, eikä sanonut mitään.”
Jälkimaku: Jestas. Mutta miksi ämpäri?
Starat: 4,5. Harvinainen esikoinen.