Voihan luolakarhun klaani

Tällä viikolla on näemmä pakottava tarve kiusallisiin tunnustuksiin.

Tuli fläsäreitä teinivuosilta, kun luin Hesarista, että nyt on sitten Jean M. Untinen-Auelin legendaarinen Luolakarhun klaani -sarjakin saatu päätökseen! Voi Ayla!

En muuten tiennyt, että se oli kesken. Jos maailmassa olisi rajallisesti kirjoja ja rajattomasti aikaa, lukisin varmasti tämän uutuuden teininostalgian takia ja raportoisin kokemuksen teille. Mutta nyt en ehkä pysty venymään.

Niille, jotka eivät tajua mistä on kyse, joudun toteamaan, että bygones. Tämä on kaikkien selitysten ulkopuolella liikkuva ilmiö. Mutta olen havainnut empiiristen tutkimusteni perusteella, että kyseessä on ns. sukupolvikokemus: melkein kaikki lukivat näitä luolaihmisistä kertovia mahtavia pehmopornahtavia kertomuksia vanhemmilta salaa 15-vuotiaana (kustantajan sanoin: ”Romaani ihmiskunnan aamuhämärästä”. Tai ainakin hämärästä.). Minäkin, sulassa sovussa Gogolin kanssa! Pelkään pahoin, että valtaosa tiedoistani luolaihmisistä perustuu suomalaissyntyisen (!!) Untinen-Auelin tutkivaan journalistiikkaan. Jota hän epäilemättä on tehnyt perusteellisesti.

Niin että karistetaan nyt vikatkin harhakuvat siitä, että viihde ja korkeakirjallisuus ovat jotenkin toisensa poissulkevia harrasteita.

Kyllä Luolakarhun klaani on ihan klassikko, sanokoot miehet mitä tahansa. Suosittelen lämpimästi uusille teinisukupolville.