Maailman paras esseekokoelma
Saako oman talon kirjailijaa, joka tekee toiselle kustantajalle loistavan kirjan kehua? Aion kuitenkin. Olen flunssassa ja luen pätkissä Anu Silfverbergin esseekokoelmaa Luonto pakastimessa (Teos 2011). Haluaisin huudella joka toisesta tai ainakin kolmannesta lauseesta ääneen ”juuri noin!” ”aivan!” ”no sinäpä sen sanoit!” Harmi, ettei ole ketään kuulemassa, tekisi mieli lukea ääneen. Kaikki.
Sanotaan tämä nyt ihan reilusti ja kakistelematta: mielestäni Anu Silfverberg on tämän maan paras kolumnisti ja esseisti. Noin. Joka väittää muuta, lukekoon Luonto pakastimessa.
Mielipiteitä ei tarvitse puolustella, mutta perustelen vähän kuitenkin. En ole päässyt viime vuosien esseebuumeihin mukaan. Olen yrittänyt Vihan ja katkeruuden esseitä ja muitakin, mutta ongelmia on toistaiseksi ollut kaksi: 1) nuore(hko)t vihaiset miehet ovat minulle liian tosikkoja. Vakuuttumisen sijaan ikävystyn saarnaamisesta. 2) Monet niiden keskeiset teemat, kuten uskonto, kasvissyönti tai eläinaktivismi eivät jaksa itseäni hirveästi kiihdyttää – vaikka olisin asioista jokseenkin samaa mieltäkin, saan vastareaktion fanaattisuudesta.
Anu saa sen sijaan taivuteltua minua omalle kannalleen silloinkin kun olen eri mieltä. Miten hän sen tekee?
Monipuolisella ja älykkäällä argumentoinnilla. Nokkelalla kielellä. Ja ennen kaikkea huumorilla.
Hänelläkin on lukunsa eläinten ja ympäristön suojelusta, mutta eniten innostun niistä aiheista, jotka ovat itseäni lähimpänä tai jotka tuovat uutta ajateltavaa (en tarkoita etteikö ympäristön suojelu olisi itseäni lähellä, mutta olen lukenut siitä jo ehkä liikaakin). Analyysi Timo Hännikäisen Ilman-teoksesta on kiivas ja suorastaan nerokas. Feminismiä koskevat pohdinnat kertovat enemmän feminismin kriisistä kuin olen aikoihin lukenut missään. Pätkätyöläisyydestä kertova luku Päiväni metsurina sekä naurattaa että koskettaa – vasta nyt luulen ymmärtäväni edes vähän, millaisista tunteista ja traumoista pätkätyössä on kyse:
”Suuret ikäluokat vedettiin vakitöihin suoraan yliopistosta. He ehkä hiihtivät kouluun, keräsivät kasveja, asuivat avannossa, söivät jäistä soraa ja opiskelivat ilman opintotukia, kuten niin innostuneesti kerrotaan – mutta vaatimatonta lapsuutta seurasi ennennäkemätön vaurastuminen, ja suhde työpaikkaan oli perusturvallisuutta parhammillaan.”
Toimittajana hän osaa myös kritisoida ja analysoida mediaa nautittavan osuvasti. Esseitä kirjoitetaan analyyttisuuden lisäksi sopivasti omista kokemuksista ja tunteista käsin, tyypillinen kokemus maailmasta kuvataan näin: ”Tämä kokemus toistuu liian usein iltapäivälehtiä lukiessa: epäilys, että ehkä maailma onkin oikeasti tällainen ja olen käsittänyt kaiken väärin. Ehkä olen harrastanut seksiäkin väärin koko ikäni. Miten muut sen tekevät? Miten minä sen teen?”
Saarnaamisen sijaan yleisin tyylilaji on itseironia. Koska olen tasan Anun ikäinen nainen (ja vieläpä samasta koulusta), kokoelma epäilemättä kolahtaa siitäkin syystä. Kokemusmaailma on melko sama – en tiedä, onko Luonto pakastimessa minun sukupolveni tulkki, mutta aiheet ja näkökulmat tuntuvat monesti tutuilta.
Niinpä suosittelen siis kolmen ja neljän kympin välillä oleville naisille tai miehille, joiden mielestä Anun kolumnit ovat kiinnostavia. Persut älkööt vaivautuko, ellei halua nostaa verenpainetta.