Märta Tikkanen: Emma ja Uno
Kävipä nolosti. Sain viimein kirjoitettua arvion Märta Tikkasen uusimmasta romaanista Emma ja Uno (Tammi 2010). Samana päivänä luin, että Tikkanen sai kirjallisuuden valtionpalkinnon. Suurena Tikkas-fanina olen palkinnosta ilahtunut, mutta noloa tässä on se, etten ole yhtä innostunut Emmasta ja Unosta kuin palkintoraati. Tein Tikkasesta aikoinaan gradunkin ja ehkä suurien odotusten takia uusin teos oli lievä pettymys. Mutta ei tätä nyt auta kaunistella. Tässä se tulee: väärä mielipide Emmasta ja Unosta, olkaapa hyvä.
Summa summarum: Emma ja Uno kertoo Tikkasen isovanhempien tarinan, todellisuuteen pohjautuen, mutta fiktion keinoin. Tästä löytyy ehkä pienen pettymyksen alkulähde: vaikka kirjasta puhutaan romaanina, se on muodoltaan silti lähempänä elämäkertaa. Jos siis vuosisadan alun historia ja omalaatuinen rakkaustarina kiinnostavat, suosittelen. Tikkasen edellinen romaani ”Kaksi – Kohtauksia eräästä taiteilija-avioliitosta” oli mielestäni silti omaelämäkerrallisena romaanina parempi, itse asiassa Tikkasen parhaita teoksia.
Arvio: Emman ja Unon tarina on epäilemättä aika ainutlaatuinen jo siksi, että Uno Stadius oli miehenä täysin mahdoton tapaus. Sellaisista miehistä Tikkanen kirjoittaa osuvasti ja ymmärtävästi kerta toisensa jälkeen. 😉
Emma menee rakastuneena 18-vuotiaana tyttönä naimisiin 26-vuotiaan Unon kanssa, tuhlaa miehen käskystä avioliiton alussa äidinperintönsä mukavaan elämään ja alkaa saada lapsia joka vuosi. Lopulta hän huomaa elävänsä yksinhuoltajana lapsilaumansa kanssa isänsä kotona miehen luodessa suurta uraa Ruotsissa ja ties missä.
Ajankuvauksena kirja on kiinnostava. Naisen asema on vähintäänkin karu: lapsia pukkaa vuosittain yhteensä kuusi kappaletta, ja kun miehestä ei ole elättäjäksi, sukulaisten armoilla mennään. Mies turhautuu muutenkin ikävän meluisaan perhe-elämään ja väsyneeseen rouvaan – herää epäilys, oliko hän koskaan erityisen rakastunut vaimoonsa, sen verran helpolta perheen hylkääminen Suomeen näyttää. Kirjeenvaihto on sentään tiivistä ja siihen romaani paljolti perustuukin. Olisin muuten toivonut enemmän lainauksia kirjeistä: niiden ihanan vanhahtava kieli olisi tuonut lisää eloa ja väriä persooniin.
Vaimo sen sijaan odottaa ja rakastaa kotimaassa uskollisesti, Emman naiivi ja jalo uhrautuminen on ajoittain aika ärsyttävääkin. Yksi haaste on siinä, että teos keskittyy väkisinkin jännittävää ja konfliktien täyttämää elämää viettävän Unon uraan ja vaiheisiin – eihän Emmalle varsinaisesti tapahdu perheen keskellä mitään kovin merkittävää. Se on sääli: olisin mielelläni tutustunut Emmaan paremminkin.
Tikkanen on tehnyt pitkää ja huolellista taustatyötä ja historiallisessa mielessä kirja on kiinnostava. Poliittiset mullistukset, vallankumoukset ja sodat vaikuttavat arkielämään ja nostavat kirjan vain yhden rakkaustarinan kuvauksen yläpuolelle. Toisaalta kirjaa vaivaa välillä sukukronikoiden yleinen ongelma: kaikki suvun vaiheet ja henkilöt eivät ihan oikeasti jaksa kiinnostaa suvun ulkopuolisia ihmisiä tällä tarkkuudella…
Jos Tikkas-kriteerini ei olisi poikkeuksellisen korkealla, suosittelisin tätä vielä enemmän. Nyt totean, että kiinnostava kirja, muttei ihan Tikkasen huipputasoa.
Kenelle: Elämäkerroista ja historiasta kiinnostuneille.
Alkulause: ”Hän seisoo hyvin ryhdikkäänä, päässä hieno hattu, jossa on valkea lintu, Uno on valinnut sen hänelle.”
Jälkimaku: Joo-o.
Starat: Tikkas-asteikolla 3,5.