Päiväni kolumnistina

Tämmöistäkin sattuu töissä: kustantamo teki Tennisliiton sata-vuotisjuhlakirjan (joka tuli painosta tänään). Viime syksynä kollega kysyi muina naisina, enkös minäkin pelaa tennistä. Menin myöntämään, mainitsematta, että se tarkoittaa nykyään noin kahta epätoivoista räiskintäkertaa kesässä.

Seuraavaksi kollega pyysikin kirjoittamaan kirjaan jonkun pienen tekstin amatööripelaajan näkökulmasta. Tietysti kieltäydyin. Ymmärrän sentään oman amatööriyteni mittakaavan. Jonain iltana haksahdin kumminkin muistelemaan nuoruuden tennisleirejä ja avautumaan yhden kolumnin verran siitä, miten pallosilmätön ja lahjaton tyttö tsemppaa murrosiän tennistuntien läpi lähinnä komeiden tennismaikkojen kaukoihailun ansiosta.

Lähetin sen kollegalle enempi vitsinä, että tämmönen tuli. Nyt se on sitten painetussa kirjassa otsikolla ”Pallosilmättömän tunnustukset” kannustamassa kaikkia vähälahjaisia, mutta innostuneita nuoria tämän sinänsä mainion harrastuksen pariin.

Nolottaisi ellei naurattaisi enemmän. Enpä ole ennen kirjoihin kolumneja kirjoittanut, ja jotenkin tämä avaus vaikuttaa itselleni melko luonteenomaiselta. Kun en kerran osannut kertoa mitään hienoa, tunnustetaan ne kaikki nolot asiat varmuuden vuoksi.

Mutta sanotaan nyt piilomainontana kuitenkin, että kirja (nimeltään Elämäni peli – Suomen tenniksen ensimmäiset sata vuotta) on muuten hyvin kunnianhimoinen ja hieno ja suosittelen sitä lämpimästi kaikille tennisfriikeille. Tasoon katsomatta. Köh.