Arthur Millerin arvoitus

En pystynyt käyttämään aurinkoista päivää Blondin viimeisten sadan sivun lukemiseen. Se alkaa olla liian murheellista ja traagista luettavaa suuren tähden väistämättömästä, yksinäisestä tuhosta.

Sen sijaan edeltävä jakso on ollut mielestäni kirjan kiinnostavimpia ja parhaita: vasta Oatesin tulkinnasta ymmärrän ensimmäistä kertaa, miten ihmeessä Arthur Miller saattoi hairahtua naimisiin Marilyn Monroen kaltaisen bimbon kanssa.

No ensinnäkin siksi, että Monroe ei ollut bimbo. Oatesin teoksessa hän on kouluttamaton, älykäs, kunnianhimoinen, naiivi, epävarma ja ennen kaikkea nerokas näyttelijä, jonka nerokkuuden Miller näki.

Heidän avioliittonsa alkukin on looginen: romanssi ei syttynyt Hollywoodin epäaitojen glitterien keskellä, vaan New Yorkissa, jonne Norma Jeane oli paennut Marilyniä ja Hollywoodia opiskellakseen vakavasti otettavaksi teatterinäyttelijäksi. Miller siis näki epävarman, meikittömän ja villapaitaisen Norma Jeanen ja rakastui häneen.  

Valitettavasti avioliitosta tuli silti katastrofi Norma Jeanen alkavan ja yhä syvenevän sekoamisen takia. Kaikista tähden traagisista miessuhteista tämä on mielestäni kaikkein murheellisin: viimeinkin hän löysi miehen, joka rakasti häntä omana itsenään, mutta hän oli valunut jo liian syvälle Marilynin sivupersoonaan pystyäkseen uskomaan sitä.

Kirjan mukaan näyttelijän viimeinen mahdollisuus normaaliin elämään ja onneen oli kovasti toivottu raskaus, joka sekin päättyi onnettomuuteen ja keskenmenoon – siitä alkaa alamäki, josta hän ei enää nouse.

Kaikista kauhuista ja sekoiluista huolimatta Miller näyttää yrittävän viimeiseen asti pelastaa häntä tilanteessa, jossa moni mies olisi ottanut hatkat aikaa sitten.

Koen itse, että Norma/Marilynin mysteeri ja tragedia kiteytyy ja osittain paljastuu nimenomaan suhteessa Milleriin – hänessä oli pakko olla jotain enemmän kuin muu maailma näki.

Tai sitten tämä on Oatesin tulkinta ja tosielämässä Milleri sekosi lapsinaisen hymyyn, rintoihin ja takapuoleen kuten kaikki muutkin. Norma Jeanen takia toivon, että Oatesin tulkinta on totuutta lähimpänä.