Ian McEwan: Sovitus
Summa summarun: Ian McEwanin merkityksestä kirjailijana kertoo jotain se, että kirjoitan kahdesta hänen kirjastaan peräkkäin – ja ylipäänsä luin niitä kaksi peräkkäin. Poltteen vähän vaisun kokemuksen jälkeen piti lukea Sovitus (Otava, 2002), jota monet kehuvat McEwanin parhaana. Olen edelleen eri mieltä: kirja on loistava ja vetävä lukuromaani, mutta ei paras. Itse pidän aina vain Ikuista rakkautta ykkösenä ja Sementtipuutarhakin oli Sovitusta täräyttävämpi. Suosittelen Sovitusta silti kaikille, jotka kaipaavat hieman romanttista, perinteistä laaturomaania lievästi hollywoodmaisella twistillä.
Arvio: Ihastustani McEwaniin ei vähennä se, että kirja alkaa Jane Austen -lainauksella – temppu, jota harva mieskirjailija kehtaisi tehdä. Sitaatin merkityksen ja osuvuuden tajuaa tosin vasta kirjan luettuaan.
Niinpä heittäydyn vähän kriittiseksi, koska en voi olla miettimättä, miksi Sovitus tuntuu poikkeavan melko paljon muista lukemistani McEwaneista: kirjailija asemoi jo alun lainauksella Sovituksen austenlaiseen historiallisromanttisten kirjojen sarjaan. Suurena Austen-fanina siinä ei ole mitään vikaa, mutta onko se vähän laskelmoivaa..? Näen McEwvanin virnuilevan työpöytänsä ääressä päätettyään, että tehdään nyt perkele viimein sitä fyrkkaakin sitten. 😉 (Kirja pääsikin Booker-ehdokkaaksi.)
Tai ehkä olen itse liian kyyninen ja McEwan halusi vaihteeksi kirjoittaa jotain vähän perinteisempää. Ajaudun näemmä selittelykierteeseen (ikään kuin kaikkien olisi pakko rakastaa Sovitusta ;), mutta muissa kirjoissa olen ihaillut erityisesti McEwanin lievää kieroutta ja hänen kykyään kuvata ihmisessä asuvaa pahaa ilman mustavalkoisia moraalikäsityksiä – tuoreimpana esimerkkinä Poltteen ärsyttävä päähenkilö. Sovitus vain on yksinkertaisesti kesympi ja ihmisen pimeää puolta sovitellaan enemmän kuin mihin olen kirjailijan kanssa tottunut.
Se on vähän pliisua. En ole hämmästynyt siitä, että juuri tästä romaanista on tehty menestysleffa, jossa pokkarin (alkuperäistä typerämmän) kannen kuvassa haaveilee Keira Knightley – hyvä näyttelijä, joka ei pikkusievässä kauneudessaan sovi mielestäni ollenkaan kirjan päähenkilöksi. Olisi pitänyt siis lukea kirja toisella kannella, jossa pikkutyttö Briony on pääroolissa kuten kuuluukin.
Lopetan jäpätyksen ja kerron jotain viimein kirjastakin: alkuosa tapahtuu vuonna 1935 Englannin hienostopiireissä. Rikkaan perheen tytär huomaa ihastuneensa siivoojan poikaan ja asiat etenevät hyvin, kunnes pikkusisko sotkee kaiken liian vilkkaan mielikuvituksensa takia.
Viisi vuotta myöhemmin käydään sotaa ja fokus siirtyy Hitleriä Englannin armeijan mukana pakenevaan siivojan poikaan. Harvemmin pidän sotakuvauksista, mutta McEwan on mestari siinäkin lajissa. Tässä vaiheessa kirjaan alkaa tulla enemmän särmää. Viimein palataan myös sovitusta tekevään pikkusiskoon – tälläkin kertaa McEwan onnistuu käsittelemään kiinnostavasti viattomuutta, pahuutta ja syyllisyyttä ja ihmisten haastavia suhteita ja tunnemyllerryksiä. Sanalla sanoen: draamaa. Sääli, ettei juonesta taaskaan voi kertoa enempää pilaamatta kaikkea.
Jos olisin lukenut tämän ensimmäisenä McEwanina, olisin saanut hänestä ihan erilaisen kuvan. Ihailen kovasti kirjailijan monipuolisuutta ja tuotteliaisuutta – yhteistä kirjoille tuntuu olevan ainoastaan se, että kaikkia niitä voi pitää psykologisina romaaneina, joissa henkilöitä ja miljöitä taustoitetaan perusteellisesti ja joissa juoni on keskeisessä asemassa.
Suosittelen siis Sovitustakin ehdottomasti, vaikka itse pidän siitä kierommasta McEwanista vielä enemmän.
Kenelle: Taisi jo tulla sanottua: perinteistä hyvää romaania kaipaaville ja niille, jotka rakastavat Jane Austenia. Hirveää yleistystä, mutta olisko tämä romanttisuudessaan vähän enemmän naisten kirja..?
Jälkimaku: Snif. Voi että. Snif snif. Herättää tunteita ja tarvetta nenäliinaan.
Alkulause: ”Brionyn näytelmä, johon hän oli itse suunnitellut niin julisteet, ohjelmalehtiset kuin pääsyliputkin, ja jota varten hän oli rakentanut taitettavasta, kyljelleen käännetystä sermistä lippukojun punaisella kreppipaperilla vuorattuine kassalippaineen, oli kirjoitettu kahden vuorokauden hurjan luomiskiihkon myllerryksessä, joka oli saanut tytön jättämään väliin yhden aamiaisen ja yhden lounaan.” (Toim huom: ilmoitan tämän kaikkien aikojen huonoimpien aloituslauseiden kisaan. Älkää antako startin pelästyttää.)
Starat: Kaiken jäpätyksenkin jälkeen 4.