Essi Tammimaa: Paljain käsin
Summa summarum: Tarina kolmesta sisaresta ja siitä, miten äitien pahat teot siirtyvät äidiltä tyttärelle. Paljain käsin (Gummerus 2011) on Essi Tammimaan (s. 1981) toinen romaani – kehuttu esikoinen ”Ilmestys” julkaistiin nimellä Essi Henriksson. Paljain käsin sisältää aika vahvaa naismomenttia: tässä stoorissa äidit lähtevät, ryyppäävät ja pettävät, sairaanhoitajatkin – ja naiset pitävät toistensa puolia. Me like. Haastattelen Essiä Kirjojen yössä 26.8. klo 17.30 ja 19.30 Akateemisen ikkunassa, siellä aiheesta lisää.
Arvio: Sukupolviromaani – ehkä. Ainakin Tammimaa osaa rakentaa hienosti tarinaa sota-ajan Suomesta nykypäivään äitien ja tyttärien kautta. Vaaran kolme sisarusta sekoilevat kukin tahoillaan: Inari poukkoilee varatun miehen kanssa, Virvan avioliitto kuivuu lapsettomuuteen ja kertoja Varpu sössii oman suhteensa muuten vaan. Kaiken yllä leijuu perheensä jättäneen ja puliakaksi päätyneen isoäiti Ailan haamu.
Monista perhesuhteita ja naiseutta koskevista teemoista huolimatta päädyn siihen lopputulokseen, että eniten kirjassa on kyse äitiydestä: siitä, mitä äiti saa ja mitä ei saa tehdä. Miten tulee olla, miten rakastaa lapsiaan ja entä sitten jos ei rakastakaan, ainakaan tarpeeksi? Kenellä on oikeus äitiyteen, ja millä perusteilla sitä oikeutta maailmassa jaetaan? Epäonnistuneita äitejä kirjassa riittää, samoin abortteja ja lapsettomuuden tuskaa – vaikea kuvitella, mikä puoli äitiydestä enää jäisi käsittelemättä. Mutta ei tämä mikään äitikirja ole. Naiskirja kyllä. Sanan hyvässä merkityksessä.
Tammimaa ei julista mitään sanomaa, teemat syntyvät henkilöistä, joihin tarinan kuluessa väkisin kiintyy tai samastuu. Olen aina tykännyt kirjoista, joissa käsitellään sukupolvien ketjuja taitavasti – välillä mieleen tulee Kjell Westö, vaikka kirjoittajana Tammimaa on ihan erilainen.
Kirjan miehet ovat joko heikkoja, sikoja tai poissa. Viis siitä, mutta mitä tapahtuu kun äitiin iskee heikkous:
”Äidin suru on vallannut elämäni yhtäkkisesti ja vailla varoitusta. Ymmärrän häntä paremmin kuin kukaan, ja silti: hän on minun äitini. Hän ei saa muuttua eikä säröillä. Äideillä ei ole oikeutta luovuttaa. Se, mitä Aila teki, ei ollut vain hänen valintansa. Se riisti äidiltä perheen ja meiltä kokonaisen suvun. Kokonaisen äidin.”
Tammimaalla äidit ja naiset eivät ole kokonaisia. He ovat vain ihmisiä. Tätä dilemmaa hän kuvailee mielestäni poikkeuksellisen kypsästi ja osuvasti. Lisäpisteitä annan myös sairaanhoitajan arjen kuvauksesta: on jotenkin virkistävää, että kirjan päähenkilö tekee työkseen jotain muuta kuin taidetta tai oman navan kaivelua, etenkin kun hoitajan arki on kuvattu mielestäni uskottavasti.
Ja sitten on mainittava kieli. Tammimaan kirjoitustyyli on omanlaisensa riski: hän keksii omia sanojaan ja käyttää kieltä kuvailevasti ja rikkaasti – perinteisen suomalaisen minimalismin rakastajat voivat saada näppylöitä. Tällainen tyyli vaatii taitoa ja lahjakkuutta, tai se floppaa ja muuttuu rasitteeksi. Tammimaa osaa.
Ehdottomasti kiinnostavinta nuorta suomalaista kirjallisuutta tällä hetkellä, eikä turhaan kollegoiden kehuma.
Kenelle: Äideille ja tyttärille. Niille miehille, jotka haluavat selvyyttä siihen, what does a woman want. Ei se tällä kirjalla lopullisesti selviä, mutta raottuu ehkä vähän.
Alkulause: ”Tässä minä taas olen, kädet paskassa ja kyyneleet silmissä.”
Jälkimaku: Vahva. Tulee mieleen Antti Tuurin Pohjanmaa, jossa miehet mesoaa ja naiset hoitaa loput. Oikeastaan kaiken. Tällä kertaa naisetkin mesoaa kyllä. Essin blogi löytyy osoitteesta http://aaltopahvia.wordpress.com/
Starat (1-5): 4.