Adieu Ayla!

Yritin lupaukseni mukaan palata teinivuosiin ja aloin lukea Jean M. Untinen-Auelin Maalattujen luolien maa -romaania. Tulos: arvon maailman paras kirja -arvonnassa yhden sijaan kaksi Maalattujen luolien maata. Nimittäin maailman paras kirja tämä nyt ei ainakaan ole. 😉

Saattaa olla, että Luolakarhun klaani ja muut alkuosat olivat parempia. Tai sitten sain oman osuuteni tästä setistä teinivuosina täyteen. Untinen-Auel on varmasti tehnyt perusteellista taustatyötä, mutta en voi sille mitään, että cro magnon -ihmiset ajattelevat mielestäni liikaa nykyihmisten tavoin. Vaikutelmaa lisää se, että yhtäkkiä luolaleijonista aletaan kertoa opettavaiseen sävyyn ja verrata niitä myöhempien aikojen leijoniin – tuodaan siis ilmi, että kertoja todellakin elää nykyajassa.

Kaikkia tämä ei varmasti häiritse, mutta itselleni tulee tunne, että tässä nyt leikitään alkuihmisiä. Että olis niinku tää Ayla ja se ois tosi kaunis ja vaalee ja osais kaiken paremmin ku muut. Ja sitten ois tää sen mies Jondalar, joka sekin on tosi komee ja osaa melkein kaiken muttei ihan yhtä hyvin ku Ayla.  

En yhtään väheksy niitä, jotka pitävät Aylan tarinasta edelleen – esihistoriallinen miljöö on omalla tavallaan kiinnostava ja erilainen idea. Mutta omien kirjakasojeni keskellä en millään pysty käyttämään aikaa tuhannen ei niin kiinnostavan sivun kahlaamiseen puoliväkisin. 😉 Jos kirja kiinnostaa, kannattaa lukea vaikka Marjiksen arvio täältä.

Niinpä toivon kirjan löytävän uuden kodin jossain paremmin sitä ymmärtävässä ympäristössä. Adieu Ayla!