Blondi s. 567
Lukupäiväkirjaa Joyce Carol Oatesin Blondista: voiko 900-sivuinen hyväkään romaani säilyttää intensiteettiään ihan koko kirjan ajan? Teoriani nimittäin on, että tiivistäminen kannattaa aina.
Jopa ehkä tälläkin kertaa. Mielestäni 500-600 sivun välimaastossa tulee pientä toistoa ja herpaantumista, jossa ehkä olisi voinut tarkastella tekstiä vielä yhden kerran karsintakynän kanssa.
Sanon ehkä, koska tämän tuomion voi antaa lopullisesti vasta luettuaan kirjan loppuun. Mutta niinkin värikkäässä elämässä kuin Marilynillä tulee näemmä toistoa: vierailut äidin luo mielisairaalaan ovat melko samanlaisia, samoin epäonniset avioliitot ja suhteet miehiin. Toisaalta Norma Jeanin murheellinen kehityskaari tulee kuvattua uskottavan asteittaisesti: lääkeriippuvuus kehittyy vaivihkaa, huomaamatta ja tilanne tilanteelta. Samoin ujous muuttuu vähitellen riippuvuudeksi yleisön ihailusta ja aplodeista, päälle ommelluista puvuista ja glamourista, joita ei enää voikaan uhrata edes sen kaivatun unelmien prinssin ja perheen takia.
Näin kai se oikeastikin menee? Jonain aamuna heräät etkä tiedä miksi olet juuri siinä: nuorena kehityskaaret ja tulevaisuuden visiot tuntuvat useimmilla meistä aika selkeiltä ja tavoitettavilta, jotenkin ehkä jopa annetuilta – mutta jo 35 iässä valtaosa ihmettelee, ettei se ihan niin mennyt, vaikkei välttämättä huonostikaan. Mutta ainakin eri tavalla, vaikka on vaikea määritellä, miten ja miksi ja tekikö jossain jotain valintoja?
Norma Jeanhan tosin ei ehtinyt 36 ikävuotta pidemmälle, mistä kertoja myös ajoittain muistuttaa.
Jos en muista mainita kerrontatekniikasta myöhemmin, niin ihailtakoon sitä nyt: se on yksi kirjan lumovoiman salaisuuksista. Monotonisella kerronnalla tätä 900 sivua tuskin jaksaisi yhtä ahmimalla.
Oates on siinä mielessä nero: hän vaihtelee kerrontatekniikoita, näkökulmia ja jopa kertojia melkein huomaatta, jopa kesken kappaleiden. Useimmiten asioita kuvataan Norma Jeanin pään sisältä tai ainakin läheltä häntä, mutta välillä hypätään keiden tahansa ulkopuolisten kerrontaan määrittelemättä keitä nämä muut oikeastaan ovat. Toisinaan he ovat selkeästi rakastajia, joskus suurta yleisöä tai muuten satunnaisia ohikulkijoita. Vaihtelu tehdään luonnollisesti ja huomiota herättämättä, mutta niin, että se tuo aina sisältöön jotain lisää. Ainakaan lukijan flow ei häiriinny siitä – tätä kutsun mestarimaiseksi kertojan lahjaksi, joka harvalla on.
Ihailen.