Ian McEwan: Polte
Summa summarum: Mahdoton sanoa, pitääkö Poltteesta (Otava 2011) vai ei. McEwanin antisankari on niin epämiellyttävä tapaus, että se tuo koko teokseen jotenkin tympeän sävyn. Ihan parasta McEwania tämä ei mielestäni edelleenkään ole, mutta faneille tietenkin pakollista luettavaa. Jorma Uotinen kai sanoisi ”Ei huono”. Suositeltava ja melko vetävä kesäkirja kuitenkin – jos et ole lukenut vielä yhtään McEwania, Ikuinen rakkaus oli mielestäni parempi.
Arvio: McEwanilla ei ole tapana tyrkyttää sanomaansa. Niinpä en tälläkään kertaa tiedä, mikä lopulta on koko kirjan pointti? Haluaako kirjailija herätellä ihmisiä ilmastonmuutokseen ja tulevaan katastrofiin, joka on jo alkanut vai ainoastaan kuvata skeptisesti tiedemaailmaa ja yhtä vanhenevaa, ronttia nobelistia?
Koska koen lieviä vaikeuksia samastua kuuskymppiseen patologiseen pettäjäsikaan, pidän itse ilmastonmuutokseen liittyvää sanomaa keskeisenä yrityksenä herätellä meitä todellisuuteen ennen kuin on totaalisesti liian myöhäistä (ellei jo ole). Joku ikääntyvä, monesti eronnut, elämän tarkoitusta pohdiskeleva mieshenkilö voisi kokea toisin.
Päähenkilö Michael Beard on aikoinaan saanut Nobelin palkinnon ja vajonnut sen jälkeen nautiskelemaan palkinnon tuomista eduista ja asemasta, kuluttamaan vaimoja ja rakastajattaria ja pakoilemaan kaikkea, mihin liittyy sana vastuu. McEwanmaisten käänteiden seurauksena hän päätyykin uskomaan ilmastonmuutokseen – tai ainakin työstämään käänteentekevää energiaratkaisua, joka voisi pelastaa planeetan. Tärkeimpänä motiivina on silti – tietenkin – oman edun ja kunnian tavoittelu. Tuskin täysin tavaton ilmiö tiedemaailmassakaan.
Elostelijan ulkomuodosta ja häikäilemättömän naistenmiehen luonteesta huolimatta herra on hämmentävän haluttu naisten keskuudessa. Nuorehkona naisena on vähän vaikea ymmärtää, miksi itseäni vain vähän vanhemmat naiset moista käpyä niin suuresti haluaisivat, mutta McEwan saattaa olla oikeassa siinä, että monille naisille riittää Nobelin palkinto ja maine.
Sotkuiset naissuhteet ja ex-vaimot ovat ilmastonmuutoksen ohella kirjan toinen pääjuoni. Onneksi heitä ei kuvata pelkästään kotilieden äärellä odottelemassa – petoksiin kykenevät naisetkin ja Beard on aika pahasti naisten ja himojensa vietävissä.
Jos pystyy kestämään sen, että päähenkilö on lieron ja ressukan välimaastossa luikerteleva antisankari, kirja on muuten suht koukuttava ja nopeasti luettava. Muissa romaaneissaan McEwan on tosin mielestäni hallinnut tarinan ja muodon paremmin – tällä kertaa tuntuu, että juoni ja punainen lanka katoavat välillä. Tämä on neljäs kirja, jonka häneltä luen ja jaksan ihmetellä kirjailijan monipuolisuutta. Kaikki teokset ovat olleet keskenään erilaisia, mutta huonosti kirjoitettuja ei ole ollut yhtään.
Lopussa käy ilmi, että kritisoimani Huippuvuori-episodi perustuu McEwanin omaan kokemukseen – ilmankos se tuntuukin irralliselta väliloikalta, josta ei varsinaisesti seuraa juoneen mitään uutta, kunhan nyt käydään Huippuvuorilla palelemassa.
McEwaniin voi onneksi luottaa siinä, että lopulta hajanaisetkin palaset saadaan sidottua jokseenkin kunnialla yhteen. Kirjailijan maailmankuva tuntuu silti romaanista toiseen pysyvän melko skeptisenä – tällä kertaa riippuu lukijasta, minkä tulkinnan loppuratkaisusta tekee.
Koska olen itse taipuvainen toivomaan ihmiskunnan parasta, mutta potemaan maailmantuskaa, loppufiilis jäi ahdistuksen puolelle.
Tunnelmaa kuvaamaan pitää ottaa lainaus muualta: uusimmassa Suomen Kuvalehdessä (24/2011) on kuvaaja Hannes Heikuran haastattelu (toimittaja Riitta Kylänpää) ja hänen hienoja valokuviaan. Heikura sanoo: ”Kuvasin ihmisiä läheltä, mutta häivytettynä tai siluettina. Sen takia, että ihmiset ovat häviävä laji maapallolla.”
Niin minä uskon. Niin tuntuu uskovan McEwankin. Toivon, että olemme väärässä.
Kenelle: McEwan-fanit lukevat joka tapauksessa, mutta suosittelen tällä kertaa erityisesti miehille. Kirjassa on jonkun verran miehen elämän dilemmoja, fysiikka-diibadaabaa ja tekniikkaa, joka ei itseäni inspiroinut valtavasti. Ilmastonmuutos-teeman takia voisi suositella luettavaksi ihan kaikille.
Alkulause: ”Hän kuului siihen mieslajiin – hieman vaatimattoman näköiseen, usein kaljuun, lyhyeen, lihavaan, fiksuun – johon tietyn tyyppiset kauniit naiset tuntevat selittämätöntä vetoa.” (toim huom: ja selittämättömäksi tämä ilmiö ainakin itselleni jääkin.)
Jälkimaku: Ihmiset ovat häviävä laji maapallolla. Kevyeksi McEwan ei jätä koskaan.
Starat (1-5): 4-. Ajoittain pitkästyttää vähän.