Jayne Anne Phillips: Äidin aika

Summa summarum: Jayne Anne Phillips kuuluu oletettavasti merkittäviin amerikkalaiskirjailijoihin, jotka pitäisi tuntea. Kun en tuntenut, ostin romaanin Äidin aika (Tammi, ensimmäinen painos 2000). Se kertoo kolmekymppisestä uusperheäidistä, joka saa esikoisensa ja hoitaa samaan aikaan syöpään kuolevaa äitiään. Paljon muuta ei tapahdukaan, mutta se riittää. Taattua amerikkalaista laatukirjallisuutta.

Arvio: Kirjasta tulevat mieleen ihmissuhde-elokuvat, joissa ei ole kummempaa juonta, mutta leffan lopussa huomaa kiintyneensä ihmisiin. Kirjan juoni on äidin ja tyttären suhteessa, jossa ei siinäkään ole tällä kertaa suurempaa draamaa. Välit ovat läheiset ja aika selkeän oloiset. Olisin ehkä jopa kaivannut heidän välilleen jotain jännitettä – välillä suhde tuntuu liiankin harmoniselta.

Uusperheen arkea kuvataan realistisesti kaikkine vääntöineen. Ihan helppoa se ei ole kuolevan äidin ja oman esikoisen syntymän ohessa. Mutta ei ihan hirveän vaikeaakaan: äitipuoli saa koko kirjassa miehensä kasvattamattomille lapsille vain yhdet kilarit, mistä annan epäuskottavuuspisteen. Muuten kirja soljuu taitavasti Carol Shieldsin hengessä, ihmiskuvaus on kaikki kaikessa ja onnistuu olemaan kiinnostavaa.

Kuolemaan tuomittu äiti suostuu sytostaattihoitoihin ehtiäkseen nähdä lapsenlapsensa ja muuttaa viimeiseksi vuodekseen tyttärensä kotiin. Kirjan koskettavimmat ja tärkeimmät osiot kuvaavat äidin sairautta ja sen eri vaiheita. Kerrankin amerikkalaisessa kirjallisuudessa ei kaunistella vakavan sairauden etenemistä kaikkine karmeine lieveilmiöineen. Ihmisen persoonallisuuden muuttuminen ja hiipuminen ja prosessin raskaus läheisille kuvataan karusti ja aidosti.

Luojan kiitos Äidin ajasta puuttuu kaikki hollywoodmainen viulun vingutus tai surulla mässäily. Siihen perustuu myös sen teho.

Kirja kuulostaa varmaankin synkältä ja raskaalta, mutta ei ole sitä: Phillips haluaa kuvata elämän jatkumista sen kaikessa keveydessä myös talossa, jossa eletään kuoleman kanssa. Lapset eivät surua juurikaan ymmärrä, heistä huolehtiminen pitää arjen kasassa. Pientä miinusta annan siitä, että vaikka kirjassa on moniulotteisiakin henkilöitä, päähenkilö eli tytär tuntuu välillä liiankin pyhimysmäiseltä. Jos äidin ja tyttären suhde olisi ollut vähän haastavampi, kirjaan olisi saatu lisää draamaa – nyt tulee mieleen, voiko näin yksinkertaisen mutkatonta äiti-tytär-suhdetta ollakaan?

Kirjan loppua kohti muut henkilöt jäävät sivuun, lähestyvä kuolema ja lukuisat hoitajat ja tyttären avuton tuska täyttävät talon. Tekisi mieleni todeta, että kirja on kirjoitettu vain loppua varten ja siitä syystä se myös kannattaa lukea. Tulee mieleen, kuinka paljon syöpään tai muihin kivuliaisiin ja hitaisiin sairauksiin kuolevien ihmisten täytyy kestää? Miksi?

Kenelle: Niille, jotka pitävät pohjoisamerikkalaisista naiskirjailijoista. Sankariäideille.

Alkulause: ”Viehättävä lentoemäntä puuttuu.”

Jälkimaku: Snif.

Starat: 4-.