Joyce Carol Oates: Blondi

blondi.jpg Summa summarum: Jestas. Se on melkein ainoa sana, joka tulee mieleen, kun olen lukenut Oatesin massiivisen romaanin Blondi (Otava 2001) loppuun. Ei ole ihan helppoa kirjoittaa fiktiivistä romaania legendasta nimeltä Marilyn Monroe, mutta Oates onnistuu tehtävässään. Kirja on kiinnostava omana taiteellisena teoksenaan riippumatta siitä, mitä tapahtui todella. Ainakin omalla kohdallani tämä tuntuu uskottavimmalta tulkinnalta Norma Jeanen onnettomasta, oudosta elämästä, emmekä tämän lähemmäksi totuutta enää koskaan pääse. Suosittelen yhtenä viime vuosien vaikuttavimmista lukukokemuksista – tämä on mielestäni kesän kuumin lomakirjavinkki, joka ei ihan heti lopu kesken. 😉

Arvio: Näin järkälemäisestä ja poikkeuksellisen taitavasta romaanista on vaikea tehdä järjellistä yhteenvetoa, mutta onneksi Blondista on jo tullut avauduttua aiemmin. Mitä olen nyt sitten loppujen lopuksi mieltä?

Edelleen samaa kuin alussa: yhtä lailla kuin Monroesta kirjassa on kyse ilmiöstä nimeltä naisen mysteeri, jota ei oikeastaan ole olemassakaan. Lievä feminismi herää tätä lukiessa.

Ensinnäkin miehet näkevät Norma Jeanessa vain sen, mitä haluavat nähdä: avuttoman, miehistä huolenpitoa kaipaavan herkullisen lapsinaisen, joka on vahingossa suljettu maailman seksikkäimpään kroppaan. Viis siitä, mitä suusta tulee tai miten hän näyttelee – tissit ja takapuolihan tässä ovat se juttu. Niitä Monroe myös auliisti jakelee miesten maailmassa vähän sinne sun tänne, koska ei kieltäytyäkään osaa epätoivoisessa rakkauden ja hyväksynnän hakemisessaan. Ja joskus otetaan, vaikka kielletäänkin. Voi helvete.

Kirjan lopussa käsitellään vielä suhde Kennedyynkin, eikä se kuvaus ole ainakaan Kennedylle edullinen. Oatesin kuvauksessa Kennedy on vastenmielinen huoripukki, joka huorittelee Marilyniä – varsinainen irvikuva haaveesta, joka toteutuu Norma Jeanen päästessä viimein valtakunnan ylimpään ja halutuimpaan petiin, jossa kirjan mukaan käy varsinainen vilske. Hyvällä tai pahalla.

On selvää, että Oatesin Norma Jeane on paitsi nerokas ja lahjakas näyttelijä, myös selkeästi miehisen vallan uhri. Oliko näin todella ihan tässä mittakaavassa, paha sanoa. Tekisi mieli vähän reklamoida: kai nyt Norma Jeanekin osasi käyttää upeuttaan ja valtaansa miehiin hyväksi jollain lailla – romaanissa tuntuu välillä, että hän ajautuu tilanteisiin lähinnä heikkouttaan ja rakkauden kaipuunsa takia. Toisaalta kammottava lapsuus ei anna mitään edellytyksiä kasvaa itsetunnoltaan vahvaksi, itsenäiseksi naiseksi. Sikälikin Norma Jeanen luonnekuvaus on uskottavaa.

Helppo huudella 2000-luvulta itsenäisempää otetta omaan uraan ja kohtaloon. Ehkä Madonna toteutti sen, mitä Norma Jeanesta olisi voinut tulla vuosikymmeniä myöhemmin syntyneenä? Ja kuten hyvin tiedämme, Madonnahan on miesten mielestä useimmiten lähinnä pelottava. ;)

Jälkikäteen jää mielikuva, että kirjassa on yksi ainoa siedettävä mies, Arthur Miller. Hän on ainoa, joka rakastaa vaimoaan pyyteettömästi, aidosti, uhrautuvasti ja ilman mustasukkaisuutta – traagista kyllä, hän on ainoa, joka antaa Norma Jeanelle sitä vilpitöntä, uhrautuvaa isän rakkautta, jota hän koko ikänsä miehistä etsii. Silti hän hylkää itse Millerin.

What does a woman want, voisi Freud kysyä tähän.

Jos etsii kiteytystä Oatesin Marilyn-tulkinnasta, siihen kävisi ainakin tämä lause: ”Vaalea näyttelijätär, jonka sukupuolihalu oli olematon, joka asui hekumallista ruumistaan kuin mallinuken sisään ahtautunut lapsi (–).”

Näistä lähtökohdista on vaikea tulla otetuksi uskottavana, älykkäänä näyttelijänä, joka lukee vapaa-ajallaan kirjallisuuden klassikoita paikatakseen kesken jäänyttä kouluaan. Kerta kaikkiaan liikuttavaa ja murheellista.

Lisäksi haluaisin uskoa, että rooli nimeltä Marilyn Monroe puhutteli kuitenkin enemmän 50-luvun miehiä kuin 2000-luvun, puhuttelihan? Etenkin kun kyseessä todella oli päälle liimattu ja maalattu roolihahmo, jolla ei ollut juuri mitään tekemistä sisällä asuvan yksinäisen ja rikkinäisen lääkeaddiktin kanssa.

Norma Jeanen nerous näyttelijänä tulee kirjassa onneksi moneen kertaan esiin ja siitä todistaa sekin, että hänen elokuviaan esitettiin telkkarissa viimeksi toukokuussa. Hän paneutui rooleihinsa perfektionistisesti ja sai kaikki kollegansa hulluiksi – poikkeuksellisesta valovoimaisuudestaan hän tosin saikin lopulta maksaa hengellään.

Lopussa tuntuu, että näyttelijän työn lisäksi hänen elämässään oli miesten sijaan vain kaksi suurta intohimoa: löytää isä ja saada lapsi. Kumpikaan ei toteutunut. Kannattiko siitä maksaa omalla hengellään 36-vuotiaana? Tuskin. Mutta olisiko lapsi pelastanut Norma Jeanen omalta ja äitinsä kohtalolta? Siitä tai mistään muustakaan ei kirjassa tietenkään saada oikeita totuuksia.

Blondi on vain yksi vastaus legendan arvoitukseen, joka säilyy legendana siksi, ettei se koskaan selviä.

Alkulause: ”Tätä elokuvaa olen katsonut koko ikäni, mutta en koskaan loppuun asti.”

Kenelle: Niille, jotka kaipaavat veret seisauttavaa, taitavaa ja äärimmäisen koukuttavaa lukuromaania. Kirja on paljon enemmän kuin tarina Marilyn Monroesta, joten ei kannata luulla tietävänsä jo Monroesta enemmän kuin tarpeeksi. Nopealukuisin 900 sivua pitkään aikaan, vaikka onkin kerronnallisesti moniulotteinen. Aiheestaan huolimatta ei mikään kevyt viihdepläjäys.

Jälkimaku: Mitähän Norma Jeane olisi sanonut tähän? Nauranut hengästyneenä ja huokaissut: ”Oh boy, you will never know”?

Starat (1-5): Itsestäänselvästi 5. Onneksi tähän tarinaan tarttui kirjallinen nero.

kulttuuri suosittelen kirjat
Kommentointi suljettu väliaikaisesti.