Ljudmila Ulitskaja: Naisten Valheet
Summa summarum: Jotain suomalaista kiehtovaa slaavilaisessa mentaliteetissa on. Keveyden ja syvällisyyden yhdistelmä ei katoa venäläisen kirjallisuuden perinteestä: Ljudmila Ulitskajan Naisten valheet (Siltala 2011) tunnistaisi anonyymiksi muutettunakin venäläiseksi teokseksi ekasta novellista lähtien. Jos tästä perinteestä ja tyylistä nauttii, suosittelen kokoelmaa ehdottomasti.
Arvio: Koska rakastan venäläisiä klassikoita, ei ole yllätys, että Ulitskaja osuu ja uppoaa. Suurin yllätys on se, miten samanlaista kerronta on 2000-luvulla kuin 1800-luvulla: pitäisi tuntea venäläisiä nykykirjailijoita paljon paremmin pystyäkseen arvioimaan, onko se tahallinen palautuma kirjallisen tradition alkulähteille neuvostovaiheen jälkeen vai ainoastaan kertakaikkisen tyypillistä venäläistä kirjallisuutta… (Tähän kuuluu ehdottomasti kolme pistettä, joita Ulitskajallakin viljellään melkein joka sivulla). Ken tietää, valistakoon!
Tsehovin novellitkin tulevat niin elävästi mieleen, että välillä viittauksista nykyaikaan hätkähtää – aivan, tässä tosiaan puhutaan 1900- tai 2000-luvusta eikä jostain ajattomasta ajasta kauan sitten. Osa novelleista tapahtuu Neuvostoliiton aikana, mutta muuten yhteiskunnan murros on häivytetty pääosin taustalle.
Olen itse havahtunut nyt vasta siihen, että meidän muiden eurooppalaisten luulisi olevan huomattavasti kiinnostuneempia Itä-Euroopan taiteesta ja kulttuurista, tai sosialistisen ajan oikeasta historiasta ja vaikutuksesta ihmisiin. Merkkejä siitä on: Puhdistuksen suosio on mielestäni yksi osoitus siitä, että haluamme yrittää ymmärtää paremmin sitä, mitä sosialistissa maissa tapahtui yksilötasolla.
Ulitskaja on yksi todiste siitä, että murroksissa elävissä yhteiskunnissa syntyy kiinnostavaa taidetta – ja anteeksi vain, välillä jopa huomattavasti kiinnostavampaa kuin omaan yltäkylläiseen keskiluokkaisuuteensa uponneissa pöhöttyneissä länsimaissa, joissa välillä tuntuu siltä, kuin kaikki ajattelu olisi ylipainoisen keski-ikäisen miehen laiskanpulskeaa tuumailua liian ison aterian ja seuraavien päivänokosten välissä. (Ennen kuin joku suuttuu, korostan, että mies on tässä kielikuva eikä viittaa miesten tekemään taiteeseen. Valitettavasti naiset kykenevät taiteessa ihan yhtä köyhään ja yllätyksettömään ilmaisuun – ja ennen kuin joku suuttuu, korostan, etten viittaa vain Suomeen, vaan esimerkiksi amerikkalaiseen elokuva- ja viihdeteollisuuteen. Tai ilmiöihin, joiden nimeen liittyy esim. sana miljonääriäidit.)
Kirjan nimi kertoo kokoelman teemoista aika paljon: novelleissa on erilaisia naisia, jotka enemmän tai vähemmän sepittävät itselleen keksittyä elämää. Yksi nainen, Zenja on mukana eri roolissa kaikissa novelleissa. Koskettavimpia novelleja on tarina naisesta, joka valehtelee itselleen kuolleita lapsia luonteineen ja ulkonäköineen kestääkseen kaikkien aborttiensa taakan. Toinen mieleenpainuva on tarina venäläisistä prostituoiduista, joiden kaikkien peitetarina omista taustoistaan on sama. Pidän siitä, että kerrankin venäläinen naiskirjailija pääsee kertomaan tarinaa venäläisten prostituoitujen elämästä ja valinnoista ja ennen kaikkea taustoista. Ei niin kaunista luettavaa.
Mietin pitkään, miksi valehtelu on kirjan kantava teema. Johtuuko se Neuvostoliiton traumasta, siitä, että ihmiset elivät pitkään valheessa, salaillen ja keinotellen? Vai kuvastaako se nyky-Venäjää, joka tuntuu jossain määrin olevan edelleen jonkunlaisen suttuisen kuvion hallitsema?
Kirjailijan prologissa valehtelulla viitataan Penelopeen ja naisten valheiden viattomuuteen elämää kaunistavina valheina. Mielestäni tämä on kirjan suurin valhe. ;) Valhe ei ole koskaan viaton. Kysymys on ihmiskuvasta ja yhteiskunnallisesta moraalikoodista: onko ok valehdella kaikille ja kaiken aikaa, tai onko se ollut jopa eloonjäämisen ehto Siperian välttämiseksi?
Valehtelun luontevuus tuntuu suomalaisesta vähän oudolta: mehän olemme tottuneet pitämään kansanluonnettamme niin perin juurin rehellisenä, syytä tai ei. Venäläisille se ei näytä novellien perusteella olevan niin justiinsa, olennaista on hyvä tarina.
Vaikka Ulitskaja kertoo enimmäkseen melko karuista kohtaloista, kirja ei ole ahdistava. Kerronnan keveys, jopa musta huumori pelastaa liialta synkkyydeltä. Ehkä valehtelu kuvastaakin lopulta selviytymisstrategiaa: haaveet särkyvät, elämä ei mene suunnitelmien mukaan, sairaudet tappavat, miehet pettävät, mutta aina voi kuvitella itselleen paremman elämän.
Kenelle: Venäläisten klassikoiden ja novellien ystäville, jotka haluavat jotain ajateltavaa. Niille, joita kiinnostaa uusi kirjallisuus lievästi mainstreamin ulkopuolelta.
Paras alkulause: ”Tarina käynnistyi oikein ihastuttavasti, mutta päättyi henkiseen traumaan, jonka sai kokea Masha – ulkoisesti mitättömän näköinen, rillipäinen ja pisamanaamainen, mutta sisäiseltä maailmaltaan erittäin herkkä tyttö.”
Jälkimaku: Ah, äiti Venäjä, mitä kirjallisuutta tuotatkaan..
Starat (1-5): 4.