Vedä runo vessasta

Perjantaikevennys: muistin nyt vasta kirjoittaa jutusta, joka ansaitsisi mielestäni vuoden runokritiikki -palkinnon.

Nimittäin viime kevään Parnasso-lehdessä nro 3 Lasse Koskela on analysoinut Lambi-vessapapereihin painetut runot muiden kirjakritiikkien ohessa otsikolla ”Runolla pyyhkii hyvin?”. Kansikuvan tilalla on asiaankuuluvasti Lambi-vessapaperipakkaus.

Tämä oivallus istuu niin täydellisesti omaan kirjaviisastelua ja pönötystä vastustavaan huumorintajuuni, että voisin tikahtua jo pelkästä ideasta. Sen lisäksi itse arvio on täysin vakavasti kirjoitettua kirjakritiikkiä, mikä tekee asiasta vielä hupaisamman.

Koskela lähtee liikkeelle Juice Leskisestä ja suomalaisen anaalipoetiikan perinteestä sekä vessapaperille kirjoittaneiden kirjailijoiden yllättävän monilukuisesta joukosta (tiesittekö, että mm. Elvi Sinervo on tunnettu vessapaperirunoilija, sillä hän kirjoitti yhden kokoelman vankilassa?).

Tämän jälkeen Koskela analysoi ammattimaisesti Lambin runoja ja päätyy siihen, että vessapaperin kuusi vaihtuvaa runoa sijoittuvat ”konventionaalisen harrastajalyriikan genreen” ja Lambi-kokoelmaa mökkivessassa itsekin kiinnostuneena tutkailleena olen taipuvainen samaan analyysiin. Toisaalta Eino Leinon runot saatettaisiin kokea Lambi-yhteydessä jopa hieman herjaavina, joten vessapaperissa sopiva naiivi harrastelijamaisuus puoltanee paikkaansa hyvin eikä lukijan tarvitse vetää ainakaan laaturunoutta vessasta. Helpotus sinänsä.

Koskelan loistava analyysi päättyykin jyrkkään tuomioon: ”Kirjalliselta arvoltaan Lambin runot ovat ns. p:stä, mitä lienee tässä tapauksessa pidettävä funktionalismina.”

Lukekaa Parnassoa. Viisastutte.

Kulttuuri Kirjat Suosittelen Ajattelin tänään

Juri Nummelin (toim.): Verenhimo. Suomalaisia vampyyritarinoita

verenhimo.jpg Summa summarum: Inahdus goes vampyyri. Syyskausi pitää startata jollain yllärillä. Arvelen, että vampyyrikirja-arviota ette ehkä ensimmäisenä olisi odottaneet? 😉 Vielä vähemmän sitä, että pidin siitä! Kyllä: suosittelen, eikä tämä ole enää lomahorinaa. Uusien ja vanhojen vampyyritarinoiden kokoelma on sekä hyytävä että vangitseva ja kaikkea siltä väliltä.

Arvio: Juri Nummelinin toimittamaan Verenhimoon (Teos 2011) tuli tartuttua ennen kaikkea siksi, että siellä on tuttuja kirjailijoita ja kirjoittajia – Miina Supinen, Mika Waltari, Harri István Mäki, Jari Tammi, Asta Leppä, Johanna Sinisalo… Ja tietysti ihan tuntemattomiakin. Sen lisäksi en tiedä vampyyreistä mitään, enkä ole ollut erityisen kiinnostunutkaan.

Ennakkoluulojen ylittäminen kannatti. Kokoelma on monipuolinen ja kiehtova. Nummelinin alun katsauksesta saa ensinnäkin hyvän käsityksen koko genrestä – Waltarin (yllättäen) Egyptiin sijoittuva Muumio kannattaa lukea lajityypin perinteisenä edustajana.

Sen jälkeen voi nauttia nykykirjailijoiden mielikuvituksesta – on kiinnostavaa nähdä, miten erilaisia ideoita kirjoittajat ovat saaneet samasta aiheesta sijoittaessaan vampyyrejä nyky-Suomeen. Useimmat tarinat ovat sekä traagisia että vähän tragikoomisia. Hyytävin kaikista on Heikki Nevalan Juotikkaat, jossa vampyyrit ovatkin eräänlaisia ruumiita himoitsevia iilimatoja järven pohjassa – yäk!! Inhottaa vieläkin.

Jari Tammen Pojan rippijuhlat  (Yksinhuoltajavampyyrin päiväkirjoista) kertoo eronneen isä-vampyyrin yh-huolista ja nauratti kovasti. Yhteiskunnallisia teemojakin löytyy: Juha-Pekka Koskisen Yövuoro kertoo sairaaloiden resurssien puutteesta ja vanhusten hoidon tilasta, Johanna Sinisalon Peili on järkyttävä kuvaus työpaikkakiusaamisesta. Miina Supinen kirjoittaa vampyyrin traagisesta rakkaudesta ja rakastetun vielä traagisemmasta ja väistämättömästä kohtalosta. Kokoelmien haasteena on se, että kaikista ei pysty kertomaan ja kokonaisuutta on vaikea kuvailla, mutta lukekaa ja löytäkää pieni sisäinen vampyyrinne!

Kirja sopii loistavasti kiireiseen aikaan (tai lomaan ;), jolloin voi lukea yhden jutun kerrallaan silloin kun jaksaa tai ehtii – toiset jutut kolahtivat enemmän, toiset vähemmän, mutta päätin alkaa lukea enemmän kokoelmia siksi, että saan kerralla enemmän tatsia monien kirjoittajien tyyleistä.

Verenhimo on erittäin virkistävä tuuletus ja uudelleen tulkinta melko kliseisestä ja perinteisestä aiheesta. Näitä lisää!

Kenelle: Kenelle vaan? Luulin, että pitäisi olla scifi-friikki tykätäkseen, mutta erehdyin.

Satunnainen alkulause (Jari Tammi, Pojan rippijuhlat): ”Se hirveä unikkokaaputäti löysi minut tietenkin ensimmäisenä.”

Jälkimaku: Nam.

Starat: Kokonaisuudesta, hyvästä ideasta ja toteutuksesta 4.

Kulttuuri Kirjat Suosittelen