Arthur Millerin arvoitus

En pystynyt käyttämään aurinkoista päivää Blondin viimeisten sadan sivun lukemiseen. Se alkaa olla liian murheellista ja traagista luettavaa suuren tähden väistämättömästä, yksinäisestä tuhosta.

Sen sijaan edeltävä jakso on ollut mielestäni kirjan kiinnostavimpia ja parhaita: vasta Oatesin tulkinnasta ymmärrän ensimmäistä kertaa, miten ihmeessä Arthur Miller saattoi hairahtua naimisiin Marilyn Monroen kaltaisen bimbon kanssa.

No ensinnäkin siksi, että Monroe ei ollut bimbo. Oatesin teoksessa hän on kouluttamaton, älykäs, kunnianhimoinen, naiivi, epävarma ja ennen kaikkea nerokas näyttelijä, jonka nerokkuuden Miller näki.

Heidän avioliittonsa alkukin on looginen: romanssi ei syttynyt Hollywoodin epäaitojen glitterien keskellä, vaan New Yorkissa, jonne Norma Jeane oli paennut Marilyniä ja Hollywoodia opiskellakseen vakavasti otettavaksi teatterinäyttelijäksi. Miller siis näki epävarman, meikittömän ja villapaitaisen Norma Jeanen ja rakastui häneen.  

Valitettavasti avioliitosta tuli silti katastrofi Norma Jeanen alkavan ja yhä syvenevän sekoamisen takia. Kaikista tähden traagisista miessuhteista tämä on mielestäni kaikkein murheellisin: viimeinkin hän löysi miehen, joka rakasti häntä omana itsenään, mutta hän oli valunut jo liian syvälle Marilynin sivupersoonaan pystyäkseen uskomaan sitä.

Kirjan mukaan näyttelijän viimeinen mahdollisuus normaaliin elämään ja onneen oli kovasti toivottu raskaus, joka sekin päättyi onnettomuuteen ja keskenmenoon – siitä alkaa alamäki, josta hän ei enää nouse.

Kaikista kauhuista ja sekoiluista huolimatta Miller näyttää yrittävän viimeiseen asti pelastaa häntä tilanteessa, jossa moni mies olisi ottanut hatkat aikaa sitten.

Koen itse, että Norma/Marilynin mysteeri ja tragedia kiteytyy ja osittain paljastuu nimenomaan suhteessa Milleriin – hänessä oli pakko olla jotain enemmän kuin muu maailma näki.

Tai sitten tämä on Oatesin tulkinta ja tosielämässä Milleri sekosi lapsinaisen hymyyn, rintoihin ja takapuoleen kuten kaikki muutkin. Norma Jeanen takia toivon, että Oatesin tulkinta on totuutta lähimpänä.

Kulttuuri Kirjat Suosittelen

Blondi s. 567

Lukupäiväkirjaa Joyce Carol Oatesin Blondista: voiko 900-sivuinen hyväkään romaani säilyttää intensiteettiään ihan koko kirjan ajan? Teoriani nimittäin on, että tiivistäminen kannattaa aina.

Jopa ehkä tälläkin kertaa. Mielestäni 500-600 sivun välimaastossa tulee pientä toistoa ja herpaantumista, jossa ehkä olisi voinut tarkastella tekstiä vielä yhden kerran karsintakynän kanssa.

Sanon ehkä, koska tämän tuomion voi antaa lopullisesti vasta luettuaan kirjan loppuun. Mutta niinkin värikkäässä elämässä kuin Marilynillä tulee näemmä toistoa: vierailut äidin luo mielisairaalaan ovat melko samanlaisia, samoin epäonniset avioliitot ja suhteet miehiin. Toisaalta Norma Jeanin murheellinen kehityskaari tulee kuvattua uskottavan asteittaisesti: lääkeriippuvuus kehittyy vaivihkaa, huomaamatta ja tilanne tilanteelta. Samoin ujous muuttuu vähitellen riippuvuudeksi yleisön ihailusta ja aplodeista, päälle ommelluista puvuista ja glamourista, joita ei enää voikaan uhrata edes sen kaivatun unelmien prinssin ja perheen takia.

Näin kai se oikeastikin menee? Jonain aamuna heräät etkä tiedä miksi olet juuri siinä: nuorena kehityskaaret ja tulevaisuuden visiot tuntuvat useimmilla meistä aika selkeiltä ja tavoitettavilta, jotenkin ehkä jopa annetuilta – mutta jo 35 iässä valtaosa ihmettelee, ettei se ihan niin mennyt, vaikkei välttämättä huonostikaan. Mutta ainakin eri tavalla, vaikka on vaikea määritellä, miten ja miksi ja tekikö jossain jotain valintoja?

Norma Jeanhan tosin ei ehtinyt 36 ikävuotta pidemmälle, mistä kertoja myös ajoittain muistuttaa.

Jos en muista mainita kerrontatekniikasta myöhemmin, niin ihailtakoon sitä nyt: se on yksi kirjan lumovoiman salaisuuksista. Monotonisella kerronnalla tätä 900 sivua tuskin jaksaisi yhtä ahmimalla.

Oates on siinä mielessä nero: hän vaihtelee kerrontatekniikoita, näkökulmia ja jopa kertojia melkein huomaatta, jopa kesken kappaleiden. Useimmiten asioita kuvataan Norma Jeanin pään sisältä tai ainakin läheltä häntä, mutta välillä hypätään keiden tahansa ulkopuolisten kerrontaan määrittelemättä keitä nämä muut oikeastaan ovat. Toisinaan he ovat selkeästi rakastajia, joskus suurta yleisöä tai muuten satunnaisia ohikulkijoita. Vaihtelu tehdään luonnollisesti ja huomiota herättämättä, mutta niin, että se tuo aina sisältöön jotain lisää. Ainakaan lukijan flow ei häiriinny siitä – tätä kutsun mestarimaiseksi kertojan lahjaksi, joka harvalla on.

Ihailen.

Kulttuuri Kirjat Suosittelen