Blondi-teeman välissä vähän asiaakin: koska olen keskiyritteliäs viherpiipertäjä, kerron täällä yhdestä Avaimen ekoaiheisesta uutuuskirjasta nimeltä ”Ekopop. Ekologisen ja onnellisen elämän opas” (Avain, 2011). Jos jollain tutulla olisi nyt lakkiaiset, ostaisin tämän lakkiaislahjaksi. Voittaa Kahlil Gibranin, lupaan! (Sukupolvihuomautus: nuorempi kollega ei tiennyt, mistä me vanhemmat puhuimme, kun valitimme Kahlil Gibranista. Ilmeisesti se ei ole enää ”yleisimmät ja epäonnistuneimmat lakkiaislahjat” -listan ykkönen.)

Kaikkihan me olemme lukeneet kyllästymiseen asti huonoa omatuntoa aiheuttavia kirjoja ja kolumneja ekologisesta elämästä, johon juuri kukaan ei kumminkaan pysty. Edes firman ympäristövastaavana en itsekään kykene kuin keskinkertaiseen ekoelämään. Tykkään liikaa matkustamisesta ja ulkona syömisestä pystyäkseni olemaan muuta kuin viherruokaan kallellaan oleva luomulihansyöjä. Matkustamista yritän kompensoida sillä, että käytän liikkumiseen pääsääntöisesti julkisia (koska en tykkää autolla ajamisesta) ja olen karsinut viikonlopun mittaisen kaupunkilentomatkailun minimiin (käydäkseni sen sijaan yhdellä pitkällä kaukomatkalla vuodessa).

Mutta kierrättämisessä olen hyvä! Useimmiten. Ekopop onkin kirja juuri tästä ilmiöstä: miten elää ekosti ilman syyllisyyttä ja synnintuntoa.

Nuori ja innokas Tom Henriksson potee ahdistusta ympäristön tilasta. Hän saa gurukseen Leo Straniuksen, joka on mm. Luontoliiton pääsihteeri ja tunnettu ekovaikuttaja (ja ihminen, joka elää oikeasti ekosti). Näistä opeista Tom on kirjoittanut varsin vetävän ja monipuolisen, ajoittain jopa filosofisen oppaan siitä, mitä on moderni ja yksilöllinen ekoelämä ja miksi se voi tehdä ihmisen jopa nykyistä onnellisemmaksi?

Onnellisuus-teorian allekirjoitan itse: mitä yksinkertaisemmin ja ekommin olen pystynyt elämään esim. shoppailun, kodin sisustamisen, vaatteiden ja harrastamisen suhteen, sitä tyytyväisempi elämääni olen. Joka kerta kun menen kaupungille, tajuan montako muotisesonkia olen taas missannut ja iskee angsti. Kun pysyn kotona, pärjään nykyisillä vaatteilla varsin hyvin.

Kun menen maalle tai saaristoon, en kaipaa elämääni mitään lisää ja simppeli, tuore ruoka maistuu parhaalle.  Kun olen kaupungissa, tarvitsen uusia elämyksiä, kokemuksia ja tavaroita säännöllisesti tai ainakin joudun taistelemaan kiusausta vastaan kaiken aikaa.

Silti on turha hurskastella: joskus on ihanaa tuhlata typeriin asioihin ja syödä kammottava, rasvainen kinkkupizza. Kunhan se ei tapahdu liian usein. Tämän tasapainon yksilöllistä löytämistä kutsutaan ekopopiksi – jos nyt olen ymmärtänyt itseäni 15 vuotta nuoremman Tomin sanoman edes jokseenkin oikein.

Lisää ekopopista löytyy osoitteessa www.ekopop.fi