Summa summarum: Koska Poikani Kevin kuuluu omiin top ten -kirjoihini, odotukset Jonnekin pois -romaaniin (Avain 2011) olivat pelottavan korkealla. Huoli pois: Jonnekin pois on melkein yhtä hyvä. Se on hieno suoritus. Teemoina tällä kertaa syöpä, perhesuhteet, ihmishengen hinta ja amerikkalaisen yhteiskunnan kritiikki. Ei angstisille. 

Arvio: Shriver ei päästä lukijoitaan koskaan helpolla. Tälläkin kertaa on lähes mahdoton pitää kenestäkään kirjan henkilöstä. Syöpään kuoleva nainen Glynis  ja kehitysvammainen, mutta älykäs tyttö ovat sietämättömiä tyyppejä: katkeria, itsekkäitä, tyytymättömiä ja ilkeitä. Jotenkin heitä on pakko ihailla – tällaisia ihmiset ovat amerikkalaisten tv-sarjojen ulkopuolella. 

Glynisin aviomies taas on onneton ja hyväksikäytetty tossu, joka tuhlaa firmansa myymisestä saadun miljoonan muiden ihmisten ja sukulaisten hyysäämiseen ja lopulta vaimonsa syöpähoitoihin; niin hyveellistä, mutta rasittavaa kaikessa epäoikeudenmukaisuudessaan (jollaista – jälleen kerran – elämä on! 😉

Kiinnostavien ihmissuhteiden lisäksi kirja valotti itselleni viimeinkin jenkkien outoa sairasvakuutusjärjestelmää, joka saa todella kiittämään siitä, että on suomalainen. Pitkittyneellä sairaslomallani ja ekaa kertaa vuosiin julkista terveydenhuoltoa sekä Kelan palveluja käyttäneenä voisin kirjoittaa tästä helposti yhden Kuukausiliitteen verran, mutta jätetään väliin. Pitkästytte. 😉 Sanon vain sen, että huonoista resursseista huolimatta henkilökunta (sekä lääkärit että hoitajat) tekevät uskomatonta työtä ja haluan kiittää heitä ihan kaikesta – jatkossa teen äänestysvalintani tätäkin asia silmällä pitäen.

En myöskään halua, että Suomessa aletaan mennä jenkkien malliin, vaikka kuulun siihen porukkaan, jolla on hyvä yksityinen työterveyshuolto ja mahdollisuus maksaa yksityinen hammaslääkäri itse. Toivoisin, että poliitikot lukisivat Shriverin romaanin ja miettisivät julkisen terveydenhuollon tilaa vielä toisen kerran. Pidän tätä teemaa romaanissa erittäin ansiokkaana ja kiinnostavana.

Se, mistä en pidä niin paljon, on raha. Sitä käsitellään kirjassa mielestäni vähän liikaakin: ihmishengen hinta tulisi ilmi vähemmälläkin paasauksella. Pidän yksinkertaisesti rahaa lievästi epäkiinnostavana kirjan aiheena ja välillä siitä jauhaminen tuntuu puuduttavalta. 

Rahalla toisaalta ostetaan nykymaailmassa myös unelmia ja niiden tavoittelusta kirjassa puhutaan paljon, etenkin sitä mukaa kuin miljoona katoaa tililtä ja mahdollisuus paeta oravanpyörästä sen mukana. Shriver uskoo pakenemiseen, itse en vielä. Uskon hyvään elämään täällä missä olen, kaikkien rakkaiden ihmisten keskellä. Viiskymppisenä uskon ehkä toisin. 

Kirjaa lukiessa olin valtaosan ajasta kiukkuinen. Shriver osaa herättää tunteita ja pakottaa lukemaan. Siksi olin onnellinen siitä, että romaanin loputtua olin melko zen. 😉 Jotkut lukijat ovat pitäneet kirjan loppua turhan pliisuna Shriverille, mutta itse olin helpottunut. Lukiessani en ollut varma, pidänkö tästä: luettuani olin sitä mieltä, että kyseessä on merkittävä romaani ja kyllä pidin. Uskallan jopa sanoa, että Shriver on mielestäni merkittävämpi amerikkalainen nykykirjailija kuin esim. Auster tai Hustvedt: hän on vimmainen ja periksiantamaton, sanomassaan tinkimätön. Kirjoja joko vihaa tai rakastaa, mutta ainakin tv-sarjojen siloteltu maailmankuva tai intellektuelli kikkailu puuttuvat. 

Onneksi emme Suomessa joudu vielä pohtimaan sitä, paljon lähimmäisen henki maksaa. Vielä.

Kenelle: Shriver-faneille. Päättäjille, yhteiskunnasta kiinnostuneille. Niille, jotka kestävät vulgaaria syövän ja sairauden kuvausta. Jos pelkää elämää ja kaipaa viihdettä syystä tai toisesta, saattaa menettää yöunet. 

Jälkimaku: Olenpa onnekas suomalainen veronmaksaja, jonka ei sairaalassa tarvitse pohtia, olenko miljoonan arvoinen?

Alkulause: ”Mitä on pakattava mukaan, kun lähtee loppuiäkseen?”

Starat (1-5): 4,5. Koska Poikani Kevin on 5.