Summa summarum: Lilyn esittelyssä luvataan, että kerron mihin uutuuksiin tulee tarttua. No TÄHÄN. Tarttukaa tähän! Alice Munron uusin novellikokoelma Liian paljon onnea (Tammi, 2010, suom. Kristiina Rikman) on niin hieno, että vaadin hänelle jälleen kerran Nobelia.

Arvio: Pyrin välttämään sukupuoleen vetoamista, mutta sallinnette poikkeuksen tämän kerran. Väitän, että jos Munro olisi mies, hän vilahtelisi Nobel-veikkauslistoilla useammin.

Hänen tarinoissaan ei ole mitään kikkailevaa, epäselvää, poliittista ja hankalaa, mikä onkin suurin este hänen ja Nobelin välillä.

Koska hän kirjoittaa selkeästi, nerokkaasti, hallitusti ja älykkäästi ihmisistä ja ihmissuhteista, hän saa tyytyä ”vain” Man Booker Internationalin kaltaisiin palkintoihin (uusille lukijoille tiedoksi, että Inahduksen palkinto-indeksissä Booker on huomattavasti suuremmassa suosiossa kuin Nobel).

Mainittakoon, että Munro on kanadalainen, mikä sekin on hänelle merkittävä etu. Jostain syystä koen kanadalaiset kirjailijat henkisesti USA:laisia läheisimmiksi; he tuntuvat usein olevan aiheissaan ja kerronnassaan suorempia ja aidompia kuin jenkit, jotka ovat monesti nerokkaita, mutta hieman itsetarkoituksellisen intellektuelleja woodyallenmaiseen tapaan. Tästä esimerkkinä lievästi vieroksumani Paul Auster.

Harhauduin jetlagini kanssa vieraille poluille ja huomaan tämän arvion olevan kaikkea muuta kuin selkeä ja kirkas. Bzzz. Pahoittelen. Takaisin kirjaan.

Jos haluat testata Munro-makuasi, lue kokoelman ensimmäinen ja mielestäni paras novelli ”Ulottuvuuksia”. Novellissa rakennetaan vaivihkaa kuva nuoresta, kolme lastaan menettäneestä naisesta. Vähitellen käy ilmi aviomiehen murhanneen lapset. Tämän paljastaminen ei haittaa – juonta olennaisempaa Munrolle on ihmisten sisäisen maailman kehittely ja ihmissuhteiden kimuranttien ja ristiriitaisten vivahteiden kuvaaminen. Keskeisintä novellissa on se, mitä lapsensa menettäneen naisen päässä tapahtuu suhteessa mieheen. Voiko nainen koskaan toipua? Voiko hän päästä menneisyydestä yli tai edes jatkaa elämää?

Uskomattoman hirveää ja uskomattoman hienoa. Harmittaa, etten voi paljastaa novellin loppukohtausta. Sen kanssa meinasi tulla itku. Ajattelin, että mitään näin yksinkertaisen loistavaa ja koskettavaa ei voi ihminen osata keksiä ja kirjoittaa.

Munro osaa. Huono puoli kirjassa on se, että mielestäni potti tyhjennetään alussa. Loput novellit ovat vaihtelevasti loistavia tai vain tosi hyviä, mutta aloitusta ne eivät enää ylitä.

Jokaisessa tarinassa on oma pointtinsa. Ne kertovat tavallisista ihmisistä oudoissa tai poikkeuksellisissa tilanteissa ja yleensä jonkun elämän kulkua muuttavan sattuman kautta.

Se kiehtoo – tämä voisi sattua minulle. Jokainen tuntee jonkun, jonka lapsi on karannut hihhuliksi tai jonka perheestä onkin kuollut joku muu kuin se, joka oli kuolemansairas.

Ihmisen mieli ja elämän oudot sattumat ovat taitavasti kuvattuina ikiaikaisia ja kiehtovimpia kirjallisuuden aiheita. Munron novellit kertovat jostain, joka voisi olla tuttua ja avaavat portin todellisuuteen, joka jossain päin maailmaa ehkä sattuu jollekin toiselle, juuri nyt.

Jos joku lukee tämän kirjan 250 vuoden kuluttua, hän ymmärtää mistä Munro kertoo ja mitä minä tunnen lukijana nyt, vuonna 2011. Siksi äänestän Nobelia.

Kenelle: No kaikille. Hyvän kertomakirjallisuuden ystäville. Niillekin, jotka luulevat vieroksuvansa novelleja.

Paras alkulause: ”Olen varma että isäni katsoi minua, tuijotti minua, näki minut, vain kerran.”

Jälkimaku: Tapaisinpa kerran elämässäni Munron.

Starat (1-5): Oi mikä yllätys: 5-. Miinus tulee muutamien tarinoiden lievästä epätyydyttävyydestä. Heikoin on mielestäni nimikertomus Liian paljon onnea, joka eksyy dokumentoinnin puolelle, vaikka onkin matemaatikkonaisen tositarinana kiehtova.